Aune Koppasen Juuret syvällä Karjalassa -kirja on ilmestynyt.
Siinä on 445 sivua, lähes 300 valokuvaa ja kirjan koko on A4.
Sen voi tilata suoraan Aunelta tai ostaa Sakkola-museosta.
Hinta on 200,- mk + postikulut.

Yhteystiedot:
Aune Koppanen, Hatanpäänvaltatie 12 C 62, 33100 Tampere.
Puhelin 03-222 1732

REINIUS-TÄDIN PITKÄ VIERAILU - katkelma kirjasta.  

Tuvan ikkunan alla v.1923. Seisornassa vas. Hilja Kekki (Pitkänen), palvelustyttö, Sofia Reinius, Kerttu Koppanen ja Pauli Risula. Istumassa vas. Orvokki Koiranen, Ester Räikkönen, Terttu Koppanen, Otto Koppanen, Pentti Koppanen, puutarhuri(?). Penkereen reuna on laudoitettu ja jotain köynnöstävää on istutettu - taitaa olla kevät.

	Kerttu ja Terttu olivat leikkimässä Suikkasen Arvon kanssa mummojen mökillä, kun he näkivät, että kotirappujen edessä purettiin kuormaa. Terttu: "Männää kottii, meil tul mustalaisii." Tytöt lähtivät juoksemaan mäkeä alas, mustalaiset oli nähtävä kasvoista kasvoihin. Pitkään hameeseen pukeutunut nainen mätti hevosen reestä pusseja, laukkuja ja nyssäköitä. Sisälle oli kannettu jo matkalaukkuja. Reen perässä sojotti kaksi viipsinpuuta, joiden varret oli päällystetty pienenpienistä helmistä kootuilla maisemakuvilla. Toinen oli metrin pituinen toinen puolta lyhyempi. Kun kuorma oli purettu ja kannettu sisälle, hevosmies kääntyi takaisin. Tytöt katselivat tulijaa, mielenkiinto kääntyi myös viipsinpuihin. Tulija ei ollut mustalainen vaan vanha tuttu samasta kylästä edellä mainittu rouva Sofia Reinius. Oli loppiainen v. 1920. Hän oli edellisenä syksynä ollut kyläilemässä kaksi viikkoa ja lähtiessään sanoi, ettei seuraavalla kerralla ole näin pitkää aikaa. Kun hän riisui päälysviittaansa ei kukaan osannut aavistaa, miten pitkäksi hänen vierailunsa tällä kerralla muodostuisi. Reinus-täti sijoitettiin Kertun ja Tertun huoneeseen, jonne sijattiin hänelle vuode. Myöhemmin tulivat hänen loput tavaransa, klaffipiironki, käsin veivattava ompelukone, rukki sekä hienoja liina- ja pitovaatteita. Mukana oli myös agronomi Reiniuksen vaimostaan maalaama muotokuva. Siinä hänen omaisuutensa sitten olikin. Elämä yhteisessä huoneessa tuli hieman ankeaksi, kun Reinus-tädillä oli reumatismi, nivelet kipeät ja hän käytti jotain voimakasta reumatismilinjamenttia, eikä antanut tuulettaa huonetta. Tyttöjen piti käydä salaa tuulettamassa. Reinus-tädin aviomies agronomi Magnus Reinius oli kuollut heti sen jälkeen, kun he olivat saaneet oman kauniin puutarhatalonsa valmiiksi lähelle Männikön majataloa. Magnus Reinius oli entinen Käkisalmen kaupungin puutarhuri ja sen tähden hän osasi perustaa talonsa ympärille ihanan puutarhan. Sen käytäviä varten oli kaivettu maata niiden pohjalta. Niihin juntattiin savea ja päälle ajettiin soraa. Hän laittoi puutarhaansa kaikenlaisia hienouksia. Isä kertoi, miten Reinius oli ympännyt käytävän eri puolilla kasvaneita puita latvoista yhteen ja tehnyt tällä tavalla tunnelmallisia katoksia käytävien ja huvimajan päälle. Siellä oli myös samanlaisia ikkunallisia linnunpönttöjä, joita Aleksandroffin Paavo teki heille. En ole tähän mennessä halunnut kenellekään kertoa em. ymppäyksistä, sillä jos jotain kerroin, niin melkein aina minulle vastattiin E - e - e - ei! Eei! Nyt kun tätä kävin kirjoittamaan, soitin varmuuden vuoksi veljeni Erkin nuorimmalle tyttärelle Annille, joka on puutarhaopettaja Lepaalla ja kysyin, onko tällainen elävien puiden ymppäys mahdollista, aloin epäillä muistiani, olin keskenkasvuinen, kun isä näitä asioita minulle kertoi. Anni sanoi: "Et muista väärin." Puita on ennen ympätty yhteen paljon enemmän kuin nykyisin ja ympätä voi esim. tavallisen- ja riippapihlajan, omenapuun ja pihlajan, hernepuun ja pihlajan ym. Jasmiinit, sireenit ja hevoskastanja kukkivat siellä keväisin - tuijia oli paljon, sekä omenapuita. Puutarhan Vuorisenpuoleisella sivustalla oli savusauna. Rakennuksen takana oli koko talon mittainen veranta, jonka katon reuna näkyy valokuvan oikeassa reunassa. Talo oli maalattu harmaanvihreäksi. Mikä siinä olisi ollut asuessa. Heitä oli vain kaksi henkeä, sillä heidän kasvattityttärensä Alma oli avioitunut venäläisen upseerin kanssa ennen I maailmansotaa ja oli tietymättömissä. Rajan sulkemisen jälkeen ei Reinus-täti ollut kertaakaan saanut Almalta viestiä ja se oli suuri murheen aihe hänelle. Hänen mieltään kaivoi Alman kohtalo. Rakennusvelkoja oli jäänyt niin paljon, ettei Reinus-täti pystynyt niitä yksin hoitamaan vaan talo meni konkurssiin ja hänelle jäi ainoastaan henkilökohtainen omaisuus. Ja sen tähden hän kulki tavaroineen kyläilemässä tuttujen ja ystävien luona. Vanhainkotia ei Sakkolassa silloin vielä ollut. Hän oli hyvin vaativa vieras ja kun vierailu aina vaan pitkittyi, hän alkoi jo ajoittain komennella. Hän oli 17 v setää vanhempi ja koska vanhempia ihmisiä oli opetettu kunnioittamaan, oli hänellä mahdollisuus mennä joskus ehkä hieman liian pitkälle. Ei mitään riitaa ollut, mutta hän alkoi oikutella ja ilmapiiri kuumeni huomattavasti, sanoisinko jännittyi. Siitä se taas painui entisiin rauhallisiin uomiinsa. Reinus-täti jatkoi edelleen vierailuaan ja kun sedän vaimo Helena kuoli v. 1922 vastasi Reinus-täti hautajaisvalmisteluista. Hän oli hyvän ruoan valmistaja, kuten Maria Lovisakin aikoinaan ja kun äiti oli kahden tällaisen emännän kanssa samassa taloudessa ja älykkäänä osasi ottaa neuvoista vaarin, tuli hänestäkin taitava ruoan valmistaja. Synnyin saman vuoden joulupäivänä ja Reinus-tädistä tuli minun kummitätini eli Kimmi. Myöhemmin häntä nimitti kimmiksi koko kylän väki. Kun v. 1994 kävin tapaamassa Nestor Reimania ja kysyin, mitä hän muistaa Reinus-tädistä, oli hän hetken vaiti ja sanoi sitten: "Ai Kimmi?" Ei hän ollut Koppasille pelkästään rasitus, hän kehräsi lankaa, neuloi sukkia ja kaikkein parasta oli, että hän "likotti" talon lapsia. Minua hän kummiuden tähden piti omana pienenä tyttönään, sylitteli ja kuiskutteli korvaan kaikenlaista. Lähinnä se liittyi Almaan ja "perintöihin". Hänellä oli ikää vähän yli 60 vuotta, mutta hän oli samanlainen kuin muutkin vanhat ihmiset, melkein päivittäin hän aina kuiskasi minulle: "Kun minä kuolen niin sinä saat kaikki, mitä minulta jää." Ei hänellä oikeastaan mitään ollut, mutta silloin 60-70 v sitten pitovaatteetkin olivat tärkeää omaisuutta, kuten kuparikahvipannut, joista pienin oli kahden kupin vetoinen. Minua varten purettiin hänen kuolemansa jälkeen hänen hienoja vaatteitaan ja teetettiin niistä takkeja ja pukuja. Mutta ennen kuin näin pitkällä oltiin tapahtui monenmoista. Hän olisi matkustellut paljon ja mielellään ja oli hyvin usein pyytämässä matkarahoja milloin minnekin. Setä perheen päänä sanoi hänelle: "Perhe on iso, jos yhdelle antaa matkarahaa, niin kaikille muillekin olisi annettava samassa suhteessa, se ei nyt käy päinsä." Joskus hän sai pyytämänsä, mutta milloin ei saanut, hän lähti suutuspäissään kokonaan pois. Pakkasi laukkunsa ja hävisi omille teilleen. Usein hänen matkansa päämäärä oli Joroisten Koskenhovi, jossa agronomi Kettunen oli hänen miehensä entinen ystävä ja samalla tietysti myös hänenkin. Mutta viikon, parin kuluttua hän aina palasi ja kaikki jatkui entisellään. Kerran hän tällaiselta retkeltä palatessaan toi Kettuselta tuliaisiksi mustia perunoita. Ne säästettiin siemenperunoiksi ja niitä kasvatettiin meillä evakkoonlähtöön saakka. Hyviä ne olivat ja kasvoivat hyvin. Hän kävi naapureissa kyläilemässä, mutta mihinkään pitoihin hän ei lähtenyt yhteisellä kutsulla. Hänelle piti lähettää aina oma kutsu. Kun alamäen Suokkaalla oli hautajaiset ja hän ei saanut eri kutsua, hän seisoi ikkunassa katsellen, miten hautajaissaatto ajoi ohi ja sanoi: "Vielä sitä kuollaan meilläkin", hän oli loukkaantunut. Maria Männikkö, isän serkku, joskus valitteli äidille, että jos hänen valppautensa hiemankin herpaantui, niin Reinus-täti tyhjensi heti lautaselta pikkuleivät käsilaukkuunsa tai puseron hihasta sisään. Kimmi rakasti meitä lapsia ja toi pikkuleipiä meille tuliaisiksi. Ei hän ollut epärehellinen mutta pikkuleipien suhteen ei voinut vastustaa kiusausta. Sali kunnostettiin juhlakäyttöön, sillä Reinus-täti täytti 4.3.-1930 70 vuotta. Hän oli ollut meillä jo kymmenisen vuotta ja hänestä oli tullut jo jonkunlainen mummohahmo, vaikka mummo nimestä hän ei pitänyt. Jos joku tuntematon kaupassa käydessään erehtyi sanomaan häntä mummoksi, sai äkkiä kipakasti takaisin: "Minä en ole kenenkään mummo, minulle ei ole suotu sitä kunniaa." Kyläläiset kutsuttiin hänen syntymäpäivilleen. Viipurista tilattiin pieniä vihreitä omenia ja Liuksen leipomosta täytekakku, jonka päälle oli tehty ruusuja ja pursotettu: "Onnea 70-vuotiaalle!" Se oli ensimmäinen kakku, joka vietiin pöytään. Muut kakut ja tarjoilut tehtiin kotona. (Talon muulle väelle ei varmaan koskaan tilattu ostokakkua, mutta Reinus-tädille piti osoittaa aina pientä erityishuomiota, hän oikutteli silloin vähemmän). Terttu 12 v, kävi hakemassa syntymäpäiväkakun leipomosta. Kun hän lähti, huusi äiti hänelle: "Tuo tullessais kilo kapokkii." Terttu ei tiennyt, mitä kapokki on vaan tiukkasi sitä leipomosta. Hän tuli niine hyvineen takaisin. Kapokki jäi ostamatta. Myöhemmin selvisi, että se oli tarkoitettu Reinus-tädille, hän olisi saanut siitä rapisemattomat tissityynyt. Hänen rintansa olivat kuivuneet olemattomiin. Kun vieraita tuli niin viimeiset sanomalehdet oli aina vietävä kiireesti piiloon. Hän nappasi päällimmäisen ja rypisti siitä täytettä korsetin rintaosaan. Kävellessä kuului paperin rapina. 2.2.1992 oli Aamulehdessä kirjoitus, että silikonirinnoille on keksitty vaihtoehto, vedellä täytetyt rintaliivit. Täytettä käytettiin silloin, kuten nykyisinkin, joten ei mitään uutta auringon alla. Tertulle sattui silloin toinenkin haksahdus. Koppasella ei ollut koskaan aikaisemmin kukkinut amaryllis. Reinus-tädin 70-vuotispäivän aikaan sellainen kukki meillä ensimmäisen kerran. Terttu ihastui kukkaan ja kävi kauppapojilta tilaamassa siemeniä. Hän luuli, että amarylliksen siemeniä saa sekahedelmistä. Ylleen Reinus-täti puki helmenharmaan täyspitkän alpakkapuvun, (hänen kaikki pukunsa olivat täyspitkiä) vyötärö oli kireä, toppaukset paikoillaan, kauluksen reunassa ja hihansuissa oli vaaleanharmaata brysselinpitsiä, leuan alla keskellä edessä oli hopeinen kupurasolki, samanlainen, joita käytetään kansallispuvuissa. Puku oli peräisin hänen hyviltä päiviltään. Aleksandroffin veljekset toivat vanhan äitinsäkin Reinus-tädin syntymäpäiville ja vieraita oli joka puolelta kylää, joukossa myös Koirasen keskenkasvuiset tytöt Orvokki ja Lempi. Siihen aikaan vieraat toivat usein ruukkukukkia ja ruukun ympärille oli kiedottu vihreä reppipaperinauha, jonka näkyviin jäävä reuna oli kierretty sukkapuikon avulla aaltoilevalle rullalle. Ne olivat silloin kauniisti laitettuja. Kun minulle Reinus-tädin kuoleman jälkeen teetettiin tästä hänen edellämainitusta puvustaan joulujuhlapuku, en millään olisi laittanut sitä päälleni, se oli kova, se läikehti vähän samantapaisesti kuin alumiinipaperi ja teki kulmia kuin rypistetty paperi. Kävimme äidin kanssa "henkien taistelun". Viimein äiti sanoi minulle: "Laita vaa päälleis, yhelkää tytöl koko koulus ei oo alpakkaleninkii, mis o rysselipitsit." Ja pitihän se laittaa. Ruokasali kunnostettiin myös lähivuosina ja nukkujat siirrettiin muualle. Reinus-täti sai oman huoneen "vanhan tuvan puolelta". Siellä oli joskus vuokralaisia, mutta useimmiten huoneet olivat tyhjiä, melkeimpä vaan markkinamiehiä varten. Fanny pahoitteli v. 1991 sitä, että hänet laitettiin Reinus-tädin huonetoveriksi, vaikka siellä oli kauniita huoneita tyhjänä. Yritän asennoitua vanhempien asemaan. Ehkä he vaan ajattelivat, että siten säästää polttopuita. Niitä meni talvisin valtavat määrät. Vieressä oleva vanha tupa pidettiin aina lämpimänä, koska siellä oli isän verstaat. Hän korjasi vanhoja ja teki siellä uusia rekiä ja kärrejä, suksia ja leikkikaluja lapsille. Kutoi rysiä tuvan pitkän pöydän päällä. Seinillä oli sahoja, kirveitä, höyliä ym. työvälineitä ja joukossa nuorten nyrkkeilyhansikkaita. Kuula pyöri lattialla, hyppytelineet nostettiin talven ajaksi sinne katokseen. Orsilla oli kuivumassa aisapuita, reenjalaksia ym. Rautasen Antilla ja Heikillä oli siellä oma peti, johon he saivat jäädä nukkumaan, milloin halusivat. Se oli yleistupa, jossa kävi myös kylän poikia talvisin iltaa istumassa. Tuvassa oli vuosisadan alussa pidetty myös tansseja. Kun Junu Poduskin, renkipoika, lähti sotaväkeen, pidettiin hänelle vanhassa tuvassa lähtiäistanssit, jotka kestivät aamuun asti. Soittajina olivat Albert Sipiläinen, Jalmari Nuora ja triangelia kilkutti kuka milloinkin. Pikkupojille se työ yleensä kuului. Iivari Nuora synt.1905, oli kertonut Fannylle, että meidän Eeva-täti oli vanhassa tuvassa opettanut hänet tanssimaan. Siellä pidettiin myös Marttojen keittokursseja. Yhden tällaisen aikana tuli kauppapoika Nestor Reiman ovelle ja kysyi: "Tahottaks kuunnella itkemistä?" Tääl on mummo ja hää haluais laulaa itkuvirsii." Lupa tietenkin annettiin, hämmentynein mielin ja hiljaisina me sitä kuuntelimme. Se oli ainoa kerta, kun olen kuullut aidon runonlaulajan esityksen. Kuka ja mistä hän tuli, en tiedä. Lönnrot kirjoitti: "Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlaisevalla äänellä, että vielä vuodenkin päästä sitä muistellessani olen kuin säikähdyksissä." Mutta se minkä me kuulimme, oli melkein normaalila äänellä laulettu, se vaan muuten oli hämmentävä. Eräänä päivänä neljä työmiestä marssi peräkkäin tuvan läpi ja Rautasen Antti johti kulkuetta. Kaikki olivat totisia eivätkä vähääkään vilkuilleet sivuilleen. Pienen ajan kuluttua he marssivat takaisin vieläkin totisempina. Äiti kuiskasi Eva-tädille: "Hyö on eile juopotelleet vanhas tuvas ja siel o olt muitaki poikii kylält". - Kohta ilmestyi setä tuvan ovelle ja kuulutti: "Joka sorkka o irtsanottu, täs talos ei juopotella". Äiti ja Eva-täti lähtivät yhdessä sedän luo konttoriin ja alkoivat ylipuhua setää, eihä Otto yksinnää saa millää tämmöse talo töitä tehtyy ja mist myö uuvvet miehet saahaa näi yht äkkiä. He puhuivat aikansa ja kohta setä kutsui miehet uudestaan luokseen. Sama jono marssi komannen kerran tuvan läpi ja pian neljännen kerran. Irtisanominen oli peruttu. Tällaisen tuvan viereinen huone oli Reinus-tädillä ja Fannyllä. Ehkä vanhempi väki ajatteli, että 18-vuotias tyttö joutuu "suden suuhun", jos ei ole vanhempaa ihmistä valvomassa menemisiä ja tulemisia. Kerttu kutoi ruokasaliin puodin päälle sinivalkoharmaat kiiltolankaverhot. Keskelle huonetta sijoitettiin iso tammipöytä ja ympärille suuri määrä tuoleja. Seinustoilla oli kaksi kaappia, joista toisessa korkeassa oli yksimittaiset ovet ja toinen oli kaksiosainen. Pienempi kaappi oli nostettu isomman päälle. Kaikki ovet oli koristettu puuleikkauksin samoin kuin tuolit ja pöydänjalat. Valaisimena oli vanha sähköistetty öljylamppu. Sen majolikaöljysäiliö oli vihreä. Siitä lähti useita siipiä, joitten päissä oli sähkökynttilät ja alapuolella riippui kristallipuikkoja. Se oli kaunis ja tunnelmallinen. Hyvin paljon kodin sisustuksesta oli ostettu huutokaupoista (paitsi Pietarin kauppamatkoilta tuodut), niin tämäkin kalusto, joka oli ostettu Viipurin hiippakunnan piispa E. Kailan huutokaupasta, silloin kun hän jäi eläkkeelle ja tämä on sama huone, jossa upseerit pitivät kokouksiaan, josta kerron evakkoonlähdön yhteydessä. Setä oli nuorena käynyt puutarhakoulun ja ollut vuoden Käkisalmessa agronomi Reiniuksen apulaisena ja silloin he olivat tutustuneet. Setä oli koko ikänsä hyvin kiinnostunut puutarhanhoidosta, suunnittelusta ja niihin liittyvistä asioista. Sen tähden Koppaselle palkattiin kesien ajaksi puutarhuri. He olivat n. maalis- tai huhtikuun alusta syksyyn. He kunnostivat taimilavat, kutoivat suojamatot oljista ja hoitivat taimet myyntikuntoon. Sen jälkeen kasvattivat kaikenlaista kotitarpeiksi. Silloin oli mm. valkoisia kurkkuja. Mihin ne ovat hävinneet? Kevätkesällä puutarhurit tekivät monenlaisia uudistuksia ja korjauksia ja istuttivat uusia puita ja pensaita. Talon etelä- ja länsiseinustalla oli penger, jota joka kevät täytyi kunnostaa. Se alkoi matalana tuvan rapuista ja sen reuna ei pysynyt kunnossa, se pyöristyi ja sen tähden se oli keväisin laudoilla tuettava. Länsiseinustalla penger oli jo melko korkea ja siihen paloi kesäisin paljaita läiskiä ja niihin puutarhurit keväisin istuttivat neliön muotoisia turpeita ja kiinnittivät ne tikuilla paikoilleen. Puutarha oli talosta alamäelle eli rautatielle päin. Se oli suorakaiteen muotoinen mäen leveyssuunnassa ja rajoittui pohjoispuolella Eevert Männikön taloon ja etelässä tiehen, joka meni huoneen ja tallin välistä pellolle. Sinne istutettiin v. 1938 luumu- ja päärynäpuita, mutta sitä ennen eräänä keväänä miehet istuttivat sinne paratiisiomenapuun. Satuin silloin paikan päälle ja silmät tarkkana seurasin toimitusta. Ensin he kaivoivat ison kuopan, johon kaasivat paljon vettä ja miesvoimalla nostivat kuoppaan puun, jonka juuret oli yksitellen peitetty kosteilla sammalilla ja sammalet sidottu ohuella narulla juuriin kiinni. Sellaisenaan se peitettiin mullalla ja taas kasteltiin. Se oli iso puu ja teki satoa jo seuraavana kesänä. Omenat olivat peukalonpäänkokoisia ja niistä naisväki keitti kokonaisena samanlaista salaattia kuin vihreistä tomaateistakin. Hevosenkengän yläpuolella oli ruohokenttä, jonka verannan puoleisessa päässä oli kaareva, kentän levyinen, kukkapenkki. Tytöt istuvat ruohokentän talonpuoleisessä päässä edellämainitun kaarevan kukkapenkin edessä v. 1929. Vas. Lempi Koiranen, Terttu Koppanen ja Esteri Räikkönen. Takana vasemmalla näkyy Eevert Männikön talon pääty. Ruohokenttä ei ulottunut Männikölle asti, vaan rajaaidan ja ruohokentän välissä oli vaapukkamaa. Kentän ylämäen puolella aidan sisällä oli pähkinäpensasaita, jonka isä nuorena miehenä oli metsästä etsimistään taimista istuttanut. Se oli lämmin rinne, jossa ruohokenttä kesäisin ruskistui, koska kasteluvettä ei ollut, mutta tapahtui siinä luonnonihmekin. Kun lapsena toin erään pähkinäpensaan alle muutaman pienen kiurunkannuksen mukulan ja lehmänkielon juuren kävivät ne kasvamaan ja kukkivat joka kevät, se oli ihmeellistä, sillä aidan toisella puolella kukki luonnonvaraisena ajuruoho. Ne voivat joskus lisääntyä niin, että ne peittivät kauniina punertavina mattoina puitten kantojakin. Vanhantalon sauna jäi hieman ihmeelliseen paikkaan keskelle puutarhaa ja oli käytössä niin kauan kuin siinä syttyi tulipalo. Kun se oli vielä saunana v. 1923, oli sedällä paha iskias. Hän oli ensin hoidettavana Kirvun parantolassa, mutta siellä oli hänelle suositeltu kotihoitoa. Hoito tapahtui saunassa, johon rakennettiin puinen höyrykaappi, kun sinne meni niin pää vain jäi näkyviin. Sairaanhoitaja rouva Bremer palkattiin hoitajaksi ja setä ehdotti Toivo Männikölle, jolla oli nivelreuma, että hän tulisi toiseksi hoidettavaksi ja niin kävikin. Kummallakin "hoidokilla" oli oma kuhnevanna. Valokuvassa vuodelta 1923 istun rouva Bremerin vieressä ja pienestä iästäni huolimatta muistan, että hän oli hyvin mukava. Kerran setä oli ottanut rouva Bremerin syliinsä ja istuttanut hänet uniformussaan ammeeseen (hän oli varmaan jo paranemaan päin!) Hän sai siitä hyvästä korvilleen, kertoi Toivo v. 1990. Minulle jäi mielikuva pienestä ohimenevästä tuokiosta, kun setää vietiin saunaan hoidettavaksi. Maassa oli lumisohjoa ja koko perhe oli häntä auttamassa. Apuna käytettiin kahta tuolia, häntä talutettiin ja sitten hän istahti tuoliin. Kun hän istui, juoksutettiin toinen tuoli vähän matkan päähän ja taas hän yritti jaksaa sille uudelle tuolille. Kun hän alkoi parantua, niin saunakertoja harvennettiin ensin kolmeen kertaan viikossa ja sen jälkeen kahteen kertaan ja se tapa meille jäikin. Sauna lämmitettiin aina keskiviikkona ja lauantaina. Joskus myöhempinä vuosina tämä vanha sauna syttyi palamaan. Siitä ehti palaa lauteet ym., mutta se saatiin sammumaan, ehkä sammutus ei olisi onnistunut niin nopeasti, jos sotilaat eivät olisi olleet parhaillaan marssilla. Kauppapoika Ferdinand Hirvonen pyysi heitä apuun ja kauankos iso miesjoukko pienen tulipalon sammuttaa. Kerttu ja Pirkko olivat palon aikana Koirasella kyläilemässä, kun nahkuri Kalle Kaitala meni heidän ohitseen. Hän oli menossa sammutustöihin ja sanoi ohimennessään. "Pieni on tuotu naapuriin turvaan." Todellisuudessa he eivät olleenkaan tietäneet, että Koppasella oli tulipalo. Myöhemmin illalla, kun sotilaat olivat jo menneet Kasarmilaan sanoi Tyyne Hyytiäinen, joka oli Räikkösellä ompeluopissa: "Ol se hyvä ko Koppase sauna palo, nähtii komioi poikii." Saunaa ei tohdittu kunnostaa enää saunaksi, koska se oli niin perin lähellä asuinrakennusta. Kiukaan kohdalle muurattiin toinen vesipata, lauteitten tähteet siirtyivät polttopuiksi ja siitä tehtiin pyykkitupa. Isä ajoi sinne veden hevosella ja pyykki pestiin silloin käsin jalallisissa lahantkoissa. Ne olivat puuta, joissa oli samanlainen vesitappi, kuin puuveneissä. Pyykkitupa oli pensaitten sisällä. Takaseinustalla kasvoi koiranheisipuu ja punamarjainen selja, sivuilla sireenit ja ovensuussa lumimarjapensaat. Eivät punaiset hirsiseinät ja valkoiset laudat pensaitten takaa paljoa näkyneetkään. Kun kesällä v. 1990 kävimme kotipihalla, olivat kaikki pensaat, edellä mainittujen lisäksi puutarhan pähkinä- ja hernepuut villiintyneet läpipääsemättömäksi ryteiköksi, joukossa villiintyneitä tammia ja matalammiksi jääneiden angervojen yläpuolelle nousi yksi ainoa Valamon ruusun tulipunainen kukka. Se kasvoi ennen vanhantuvan ikkunan alla ja oli sinnitellyt hengissä yli 50 vuotta.
	RAUTATIEN RAKENNUS ja KAUPUNKÄYNTIÄ PIETARIIN Näyte kirjasta: Aune Koppanen - Juuret syvällä Karjalassa
	Pääsivulle