VUOKSI SYNTYY

Vuoksi, Karjalan kannaksen mahtava virta, syntyi noin 4000 vuotta sitten Salpausselän murtuessa Vuoksenniskan kohdalla. Aiemmim Kymijoen kautta Suomenlahteen purkautuneet Saimaan vedet saivat uuden virtaussuunnan ja laskivat Jääsken seuduille ulottuneeseen merenlahteen.

Laatokan yhteyden Suomenlahteen muodosti tuohon aikaan kaksiosainen Viipurin salmi. Sen pohjoinen haara kulki Käkisalmesta Räisälän, Antrean, Kuparsaaren selän ja Heinjoen kautta ja eteläisempi Muolaanjärven, Äyräpäänjärven ja luultavasti Suvannon yli. Maan kohotessa merenranta vetäytyi kaakkoon. Suomenlahtea ja Laatokkaa yhdistävät salmet mataloituivat ja Muolaansalmi kuivui kokonaan.

Noin 3000 vuotta sitten Laatokan vedet murtautuivat Nevan kautta Suomenlahteen. Vuoksi haki laskukohtansa Laatokkaan Käkisalmen kohdalla. Vesiyhteys Laatokan ja Suomenvedenpohjan välillä kuitenkin säilyi.

Vesitie Viipurista Laatokkaan ja sieltä edelleen Novgorodiin muodosti aikoinaan merkittävän kauppareitin, jota varjelemaan rakennettiin jo varhain suojalinnoja. Ruotsin marski Torkkeli Knuutinpoika perusti näistä merkittävimmän, Viipunin linnan vuonna 1293. Tätä kauppareittiä käytettiin vielä 1600-luvulla, joskin silloin vedet olivat toisistaan jo niin irtautuneet, että veneitä jouduttiin vetämään usean maakannaksen yli.

SUVANNON PINTA LASKEE

Vuoksi oli siis hakenut laskukohtansa Käkisalmen kohdilta, sillä suoran tien itään kohti Laatokkaa salpasi kivisen koostumuksensa takia Kiviniemeksi nimite luja maakannas. Kannaksen takana oli Suvantojärvi, jonka vedet virtasivat Vuokseen pienen puron kautta. Laatokasta Suvannon erotti matalahko hiekkaharju, jonka leveys kapeimmalta kohdaltaan oli noin 200 metriä. Tälle harjulle oli syntynyt Taipaleen kylä, joka keskiajan lopuilla kuului eräisiin merkittävimpiin kauppapaikkoihin alueella.

Alunpitäen Vuoksi, Suvanto ja Laatokka olivat olleet samalla korkeudella, mutta kun maakannakset muodostuivat, vedenkorkeudet alkoivat erota. Vesi nousi merkittävästi Vuoksessa, mutta vielä enemmän Suvannossa, josta Vuokseen laskeva puro pysyi pienehkönä maaperän lujuudesta johtuen. 1800-luvun alussa Suvanto oli Vuoksea kaksi metriä ja Laatokkaa lähes kymmenen metriä ylempänä.

Suomessa virisi innostus järvenlaskuun 1700-luvulla. Järviä laskemalla pyrittiin saamaan uutta maata maatalouskäyttöön ja poistamaan järven rannoilta tulvahaittoja. Kapea Taipaleen kannas ja vedenpintojen suuri korkeusero Suvannon ja Laatokan välillä olivat jo varhain herättäneet ajatuksen kannaksen avaamisesta ja Suvannon laskemisesta. Väitetään, että jo vuonna 1741 sotilaita oli komennettu suorittamaan kaivuutyöt, mutta kun sota Ruotsin ja Venäjän välillä puhkesi, jäi järven lasku suorittamatta.

Korkeat vedenkorkeudet kuitenkin vaivasivat Suvannon keski- ja itäosissa siinä mitassa, etteivät laskusuunnitelmat unohtuneet. Vuonna 1807 vesi nousi keväällä korkeammalle kuin miesmuistiin ja oli noin metrin tavanomaista ylempänä. Jonkinlaisia kaivuutöitä lienee haitan poistamiseksi tämän jälkeen tehty, mutta missä laajuudessa ja minä vuonna, sitä ei tarkalleen tiedetä. Vuonna 1818 tai ehkä joitakin vuosia myöhemmin kirjoitetuista asiakirjoista käy ilmi, että hiekkakannasta Taipaleessa oli kaivettu, mutta että esiinnousseet vaikeudet olivat estäneet aiotun vedenjohtamistyön loppuunsuorittamisen.

Karjalan kannaksella kerrottiin tarinaa, että Suvannon ranta-asukkaat olisivat vuoden 1817 kesällä vetäneet isoja kuusipulta latvapuoli edellä soraharjanteen poikki saadakseen siihen syntymään uoman, johon tulvavesi hakeutuisi. Tarkoituksena oli saada järven vedenpinta alenemaan.

Lumen sulaminen näyttää keväällä 1818 tapahtuneen Laatokan Karjalassa epätavallisen nopeasti. Vedenkorkeus Suvannossa nousi nousemistaan ja oli lopulta 10,5 metriä Laatokan pinnan yläpuolella. Vesi alkoi virrata Taipaleen kannksen yli. Virtausta edesauttoivat aiemmin aikaansaadut kaivuutyöt ja saattaa olla, että jotain sellaisia suoritettiin myös nyt.

Ratkaisevaa oli joka tapauksssa, että vettä oli paljon, se nousi korkealle ja kannaksen vastusvoima pieni. Seurauksena oli valtava luonnonmullistus. Veden mukana Laatokkaan syöksyi tavattomia maamääriä, puita ja rakennuksia. Uusi joki, Taipaleenjoki oli syntynyt. Sen synnystä on luettavissa värikkältä kertomuksia. Zacharias Topelius kertoo seuraavasti:

"Huhu Taipaletta uhkaavasta vaarasta levisi salamannopeasti koko pitäjään. Koolle rientänyt kansa seisoi rannalla kädet ristissä ja silmät kyynelissä katsomassa tätä suurenmoista näytöstä, jonka vaikulusta koko pitäjään kukaan ei sinä hetkenä ehtinyt miettiä.

Ensimmäinen pieni virranvire muuttui Suvannon peilipinnalla yhä hurjemmaksi hyökyaalloksi, joka rajussa menossaan repi irti suuria maakappaleita puineen kaikkineen ja syöksi ne Laatokkaan. Eräs talollinen arveli, ettei vaara kovin suuri ollut ja kiipesi korjaamaan kattoaan, kun uusi vesisyöveri aukeni ja kiskaisi koko mökin mennessään. Vain kukon kuultiin vielä kiekuvan pirstaleina kaukana Laatokalla. Niin kutsuttu Taipaleen linnoitus, umpilinnake, jäi vauriotta paikoilleen lähelle jyrkännettä. Venäläinen rukoushuone siltä ajalta, kun täällä oli 60 kreikanuskoisten suomalaisten asuttamaa taloa, joutui sekin Laatokalle. Jylinä kuului kolmen peninkulman päähän Pähkinälinnaan, jossa soitettiin kirkonkelloja kolme vuorokautta umpeensa."

"Yhdessä päivässä Suvanto oli ehtinyt tyhjentyä. Siellä, missä vielä edellisenä päivänä oli ajettu maantietä pitkin harjulle, soudettiin seuraavana päivänä leveän joen yli valtavien jyrkänteiden keskellä. Suvannon vesi virtasi niin rajusti, että sen mukana kulkeutui Vatikanniemestä asti kaikki muta ja multa, ja jäljelle jäi vain karkea pohjasora kolkkona ja hedelmättämänä. Suuret määrät kaloja ja kalanpyydyksiä juuttui mutaan. Kaukaisemmassa kylässä, Riiskassa, eräs yksinkertainen talonpoika oli mennyt aamulla rantaan tekemään aitaa. Hän halusi työn valmiiksi ennen päivällistä, mutta vaikka hän uurasti kuinka itsepintaisesta tahansa, pieni matka oli aina aitaamatta, sillä ranta väistyi hänen edestään ja sen mukana hänen päivällisensä."

Tapahtuman tarkka ajoittaminen on aiheuttanut hankaluuksia. Topeliuksen mukaan tapahtuma olisi sattunut Yrjönpäivää edeltävänä iltana eli joko 22.4 tai 4.5.1818 riippuen siitä, seurataanko luterilaista vai ortodoksista kalenteria. Åbo Allmämnna Tidning -nimisessä lehdessä vältetään päivämääräksi 26.5. Borgå Tidning mainitsee 18.5. kyseiseksi päiväksi.

Virallisessa asiakirjassa Protocollum Casuum ilmoitetaan päivämääräksi 21 toukokuuta 1818.

Suvanto laski noin 7 metriä. Lasku tuotti uutta, suurimmalta osalta erittäin viljavaa maata noin 5000 ha. Hedelmällisen mutakerroksen alta kerättiin myös runsaasti järvimalmia, jota käytettiin Värtsilan rautatehtaalla. Uudesta maa-alueesta riiideltiin lujasti ja asioiden ratkaiseminen vaati lukuisia oikeudenkäyntejä. Eräs näistä riidoista johti jopa miestappoon.

Suvannon laskun seurauksena sen yhteys Vuokseen katosi. Kiviniemen kannas erotti nyt joen sen alemmasta lisäjuoksusta. Mielenkiinto kohdistui nyt sinne. Ajateltiin, että maakannaksen avaamisella saataisiin Vuoksen ranta-alueita vaivaavat tulvahaitat poistumaan ja maatalousmaa lisääntymään. Se, että samalla ehkä saataisiin kulkukelpoinen vesireitti Laatokalta Vuoksen yläosille, ei luonnollisestikaan vähentänyt hankkeen kiinnostavuutta.

Vuonna 1820 pidettiin kansalaiskokous, jossa suunniteltiin Kiviniemen puhkaisemista. Tavoitteena oli laskea Vuoksen pintaa 1,2 metriä. Laskun hyötyalueeksi arvioitiin 10 000 ha. Toimenpiteestä koituvien hyötyjen ajateltiin nopeasti ylittävän sen aiheuttamat kustannukset.

Mutta myös vastustusta esiintyi. Suvannon rantojen asukkaat olivat kovin haluttomia hyväksymään hanketta, sillä he pelkäsivät sen aiheuttavan omaisuudelleen vahinkoja. Merkittävän vastuksen muodostivat kuitenkin Aleksanteri Nevskin, Konevitsan ja eräiden tietojen mukaan myös Valamon luostarit, jotka omistivat kalastusoikeuksia Vuoksen alajuoksulla ja Käkisalmen edustalla. Nämä tekijät riittivät vielä tuolloin estämään hankkeen toteuttamisen

Suomalainen rahvas oli kuitenkin itsepäistä. Uusia hakemuksia Vuoksen laskemiseksi tehtiin yhtenään. Vuonna 1844 sattunut ankara tulva aiheutti taas pahoja vahinkoja ja nyt asukkaat saivat edusmiehekseen kuvernöörin, parooni Kasimir von Kothenin. Hän ryhtyi tarmokkaasti ajamaan hanketta.

Asiakirjoihin liitetyssä yksityisessä kirjeessään hän toteaa asian tulleen suomalaisrahvaalle niin tärkeäksi, että se on valmis jopa väkivaltaan. Kirje on merkittävä nimenomaan siksi, että kyseessä on henkilö, joka ei yleensä vähäisemmässäkään määrin kallistanut korvaansa tavallisten ihmisten esityksille.

Kiviniemen avaamista komennettiin suorittamaan everstiluutnantti Alfred Sternvall. Maaliskuun 1. päivänä 1848 päivätyssä muistiossa hän esittää Kiviniemeen kaivettavaksi uomaa, jonka pohja olisi 14,8 metriä leveä ja jonka syvyys laskettuna Vuoksen alimmasta vedenkorkeudesta olisi 3 metriä.

Hankkeen onnistumiseksi myös Taipaleenjoessa tuli suorittaa roppaustöitä. Sternvall arvioi, että Kiviniemen avaamsen seurauksena Vuoksen vedenpinta putoaisi 4,5 metriä ja että syntyvästä väylästä tulisi vesiliikennekelpoinen. Muistiossa esitettiin lisäksi, että kruunun tulisi lunastaa Aleksanteri Nevskin luostarin kalastusoikeudet. Konevitsan luostarilla olleet kalastusoikeudet oli jo aiemmin saatu lunastetuksi.

Sternvallin laatima kustannusarvio päätyi summaan, joka osoitti, ettei nyt pelattu nappikauppaa. Loppusumma vastasi nimittäin 1/5 kruunun vuotuisista tuloista. Ongelnana oli, että kaikki ammattimiehet olivat kiinni muissa töissä, lähinnä Saimaan kanavan rakentamisessa, joka oli juuri aloitettu. Merkittävänä kantona kaskessa oli edelleen Aleksanteri Nevskin luostari, jolla oli vaikutusvaltaa Pietarin hovissa ja joka ei ollut halukas luopumaan kalastusoikeuksistaan.

Maaliskuun 24. päivänä 1856 Aleksanteri II esitti ohjelman, jossa kulkuväyllen kehittämisellä oli suuri osuus. Jo päivää aiemmin oli annettu määräys Kiviniemen puhkaisemisesta. Valtio otti vastatakseen työn johdosta ja työvälineistä, rakennusten ja myllyjen sijoista sekä Aleksanteri Nevskin luostarin kalastusoikeksien lunastamisesta. Hyödynsaajien oli tehtävä taksvärkkiä ja toimitettava tarvittava puutavara ja puuhiili.

Ammattitaitoisen työvoiman ongelma ratkesi kuin itsestään, sillä samaan aikaan työnjohto, kalusto ja materiaalit vapautuivat Saimaan kanavan työmaalta ja ne siirrettiin Kiviniemeen. Hankkeen korkeimpana johtajana toimi everstiluutnantti A. Appelberg.

Järjestelyissä oli nyt puhtia. Työt alkoivat jo viikon kuluttua päätöksestä. Maantiesilta Vuoksen ja sen itään työntyvän lahden, Kotilammen, väliltä poistettiin. Aiemmasta poiketen päätettiin, että kanavan leveys tulisi olemaan 89 metriä.

Suunnitelman perusajatuksena oli, että ensin kaivettaisiin pienehkö uoma, johon laskettaisiin vettä ja annettaisiin veden uurtaa uomaa syvemmäksi.

Kiviniemessä aloitettiin maankaivu sen kapeimmalta eli Kotilammin kohdalta. Samaan aikaan rakennettiin Vuoksen puolelle suojapato, jonka turvin asennettiin kaksi sulkuluukkua ja niiden jatkeeksi koko uoman leveydeltä metrin vedenpinnan yläpuolelle ulottuva maapato. Tätä käytettiin myös työnaikaisena tienä.

Kun kaivanto oli ulotettu vedenpinnan alapuolelle, luukut avattiin ja uomaan virtaava vesi vei mukanaan irtonaisen materian. Luukut suljettiin ja uomaan jääneet kivet poistettiin. Kivien poisto päästiin siis tekemään kuivassa olosuhteissa. Kun kivet oli saatu pois, luukut avattiin jälleen. Uoma syveni ja siihen avattiin lisähaaroja, jotka voitiin sulkea yksinkertaisilla suojapadoilla. Näin saatiin syntymään uomaverkosto, jonka eräissä osissa virtasi vettä ja osa oli kivien poistoa varten kuivana. Työn edistämiseksi tehtiin auralla uomien pohjiin vakoja ja vettä ohjattiin pieniä patoja ja kouruja käyttämällä haluttuihin kohteisiin.

Myös Taipaleenjokea ruoppaamalla varauduttiin Kiviniemen kannaksen aukaisemisesta syntyvän hyökyaallon varalle. Jotta vesi ei tunkeutuisi Taipaleen kylään, kaivettiin kylän yläpuolelle puolen kilometrin mittainen uoma ja rakennettiin lähes sata metriä pitkä, kahden metrin korkuinen vitsaspato. Uhanalaiset talot siirrettiin pois.

Syyskuussa 1857 työt olivat edenneet loppuvaiheeseen. Kiviniemen kannasta puhkoivat nyt syvät kanjonit, joita reunustavat jyrkkäseinäiset maavallit.

Luukut avattiin syyskuun 17 päivänä ja vesi syöksyi Kiviniemen kannaksen kimppuun. Sanan Lennätin kuvailee tapahtumaa eloisasti lokakuun 3. päivän numerossaan:

" Suwantojuhla, sillä sen nimen 17. päiwä syyskuuta kumminki ansaitsee, oli siis osaksi myös totisen woittojuhlan kaltainen. Kansakkaasti pukkeutunut rahwas, noin 3 000 henkeä juhlallisissa waatteissa, antoi juhlallisuudelle erinomaisen tähän asti Suomessa tunnettoman muodon."

"Syyskuun 17 päiwä valkeni kirkas ja kylmä, läpitunkeiwa tuuli teki herrassäätyisille elon ulkona vaikeaksi, mutta matkustawia tuli tulemistaan ja toiwoen suurta näytelmää nähdäksensä oliwat he kaikki kuitenki hywillä mielin. Sangen kaunista oli katsella kun reisuwaiset Käkisalmesta tuliwat; heitä oli koko joukko herroja ja naisia, jotka kohta ruitujen autiolle hiekkapinnalle antoiwat kirjawan ja eläwän näön. Wiipurista oli sitä wastaan sangen wähän rouwasihmisiä tullut; suurin syy siihen oli matkan pituus ja ilman kolkkous"

"Kello löi 12 ja sinä hetkenä oli sulku Kotilammin yläpuolella aukaistawa. Se aukeni ja wedet ryntäsivät kuoppiin ja juoksiwat koskina ojiin, wäki riensi katsomaan mitä vaahtoisat wirrat waikuttaa jaksoivat. Toinen koski oli toistansa nopeampi lohkomaan kowaa sawimaata ja repimään ojien seinämiä, mutta jotaki hirmuisempaa ei wielä näkynyt."

"Jotaki hirmuisempaa" ei siis tapahtunutkaan. Juhlapukuiset katsojat olivat odottaneet saavansa nähdä, kuinka vesi valtavalla voimallaan siirtäisi hetkessä Kiviniemen kannaksen jäljellä olevat maat Suvantoon. Pettymys oli suuri, kun kivinen kannas pystyi vastustamaan veden voimaa, eikä odotettua näytelmää saatu nähdä. Iltaan mennessä suurin osa "reisuwaisista" oli jo matkustanut koteihinsa.

Vesi teki kuitenkin tehtävänsä ja jo seuraavana päivänä oli Kiviniemen kannakseen syntynyt leveä aukko. Lopputulos oli tosin huonompi, kuin etukäteen oli ajateltu. Sensijaan, että olisi saatu aikaan kulkuelpoinen vesiväylä, saatiinkin syntymään uusi, kivinen koski.

Suvannossa vedenpinta nousi 1,5 metriä, mikä oli arvioitua vähemmän. Muutamassa päivässä tulva-aalto saavutti Taipaleen ja aallon mukana "huuhtoutui soraa, kiviä ja puita valtavalla pauhulla ja voimalla Laatokkaan". Taipaleen kylä ei kuitenkaan kärsinyt vahinkoja.

Kiviniemen kannakseen oli puhkaistu aukko, jonka leveys oli muodostunut suunniteltua suuremmaksi eli 118,5 metriksi. Vuoksen pinta aleni sen yläpuolella noin 4,5 metriä, mikä vastasi sunniteltua määrää.

Kiviniemeen jäi putousta noin 3 metriä, joten ajateltua laivaväylää ei saatu syntymään. Pietarista tuli tosin kesällä 1859 pieni höyrylaiva, joka onnistui pääsemään Kiviniemen läpi aina Jääskeen asti. Yritys uudistettiin seuraavana vuonna, mutta se ei johtanut säännönmukaiseen laivaliikenteeseen.

Vuoksen entisessä lasku-uomassa, Käkisalmen haarassa, vesi laski noin 1,5 metriä ja sen liikennekelpoisuus huononi tuntuvasti. Vanhasta uomastaan Vuoksi kuroutui irti Torhonjärven pohjoispäässä olevassa Tiurinkoskessa, jossa vesi virtaa entiseen suuntaan vain heikosti. Räisälän mahtavin, lohirikkaudestaan kuuluisa Unnunkoski supistui mitättömäksi.

Vuoksen laskusta syntyneiden vesijättöjen määristä ei ole tarkkoja tietoja käytettävissä. Eri lähteiden nojalla on kuitenkin pääteltävissä, että maata saatiin noin 20 000 ha. Kyseessä oli tässä mielessä maamme merkittävin vesistönlaskuhanke.

Maamme itsenäistymisen jälkeen laadittiin 1920-luvulla Vuoksen tulvahalttojen pienentämiseksi suunnitelma, jonka tarkoituksena oli Kiviniemenkosken perkaaminen ja sen yläpuolisen jokiosan ruoppaaminen. Ylin tulvavesi olisi suunnitelman mukaan saatu laskemaan 70 cm.

1930-luvulla esitettiin suunnitelman muuttamista niin, että Kiviniemenkosken perkauksen sijasta Kiviniemeen rakennettaisiin kokonaan uusi tulvakanava säätöluukkuineen. Tämän ratkaisuehdotuksen mukaan tulva saataisiin alenemaan 1,6 metriä. Samassa yhteydessä tuotiin esiin mahdollisuus vesivoimalan rakentamiseen suunniteltuun tulvakanavaan. Lisäksi todettiin, että voimalan putouskorkeus lisääntyisi, jos Taipaleenjoessa olevaa Vaskelankoskea saataisiin perata.

Näin siis suunniteltiin. Syksyllä 1939 Vuoksen ranta-asukkaita eivät kuitenkaan uhanneet korkealle kohoavat tulvavedet. Tulva kyllä tuli, mutta nyt ei näillä seuduilla tulvinut vesi vaan vieraat ihmiset. Sitä tulvaa ei voitu suomalaisin vesirakennustaidoin torjua. Sen torjumiseen tarvittiin paljon enemmän.

Pertti Vakkilainen