Vilakkala
Vilakkalan kylä sijaitsi 12 kilometriä Sakkolan kirkolta itään, Taipaleeseen johtaneen tien varrella. Kylä ei ulottunut mistään kohtaa Suvannon rantaan, sillä Volossulan kylä oli Vilakkalan ja Suvannon välillä. Lännessä rajanaapureina olivat Keljan ja Haparaisten kylät. Pohjoisessa kylän metsäalueen voidaan katsoa ulottuneen aina Pyhäjärven pitäjän rajalle saakka. Koillisessa kylän erotti Lohijoen kylästä laaja valtion metsä, kruununpuisto. Idästä ja kaakosta kylä rajoittui Metsäpirtin pitäjän ja Kaarnajoen kylän alueisiin.
Heinälammin ja Mutalammin välinen kannas oli kaikkein hankalin kaivettava, koska maaperä oli varsin kivikkoinen. Lammen kuivattamisen seurauksena saatiin uutta viljelysmaata 102 hehtaaria, kun Heinälammin ympärillä olleen peltoaukean koko pinta-ala oli ollut yli 200 hehtaaria. Vilakkalan lamminniityllä oli omat niittypalstansa myös useilla Keljan. Haparaisten ja Volossulan kylien taloilla. Uusi viljelysmaa osoittautui erittäin hedelmälliseksi ja kasvoi hyvin kauraa ja timoteitä. Aluksi täytyi pellon vetisyyden takia käyttää hevosen kavioissa sepän tekemiä suokenkiä muokkauksen ja sadonkorjuun aikana. Maapohjan vähitellen kuivuttua voitiin heinän- ja viljankorjuussa käyttää viikatteen sijasta sen aikaisia koneita. Kylän asutus oli sijoittunut nauhamaisesti teiden varsille. Se alkoi Kirkonkylästä päin tultaessa Keltasenlahdesta ja jatkui Metsäpirttiin johtaneen tien vartta myötäillen Kennahonmäelle saakka, missä olivat Vilakkalan kansakoulu ja nuorisoseurantalo. Vanha kylän keskusta, Meskasenmäki, oli jäänyt tienoikaisun takia vähän syrjään. Meskasenmäellä sijainneet Sakkolan Osuuskaupan ja Ala-Vuoksen Osuusliikkeen myymälät sekä postiasema oli siirretty uuteen paikkaan Tienristin lähettyville. Tällä kohdalla Metsäpirtin maantiestä erkani tie Lohijoen kylän kautta Pyhäjärven pitäjän Yläjärvelle ja Sortanlahteen. Nauhamainen asutus jatkui Tienristiltä Sotikkalaan Heinälammin ja Mutalammin välisen Myllysillanojan yli koilliseen. Sotikkalan tienoilla erosi Lohijoelle johtaneelta tieltä kylätie Heikkilän nimellä tunnetun Vilakkalan kylän osan läpi jatkuen asutuksen loputtua talvitienä ja polkuna halki metsien ja kankaiden aina Pyhäjärven Saapruun saakka. Mentäessä Lohijoen suuntaan oli kuljettava parin kilometrin metsätaival ennen kuin saavuttiin Koveronojalle, missä oli muutaman talon asutusryhmä.
Suurin osa kylän asukkaista oli maanviljelijöitä, joiden viljelysten pinta-ala vaihteli 10 hehtaarin molemmin puolin. Suuria tiloja ei kylässä ollut ollenkaan. Muutamat hankkivat elantonsa pelkästään työmiehinä käyden valtion metsissä metsänhakkuussa. Hakkuut valtion metsissä antoivat töitä monelle pienviljelijällekin. Jotkut kävivät rahdissa kauempanakin kuin läheisessä kruunupuistossa. Valtion metsästä puutava ajettiin Laatokan rantaan, yksityisten metsistä se vietiin Suvannon rantaan. Kesäisin nuoret saivat ansioita metsänistutuksesta, jonka päätteeksi pidettiin aina istutuskalenat jossain aholla. Lisäksi juoksutettiin muurahaisia ja näin kerätyt muurahaisenmunat myytiin kauppaan samoin kuin syksyisin metsistä kerätyt marjatkin. Kylässä oli paljon ammattimiehiä - vakantekijöitä, kärrinpyörientekijöitä, veistomiehiä, kirvesmiehiä, tiilentekijöitä, metsätyönjohtajia, räätäli, muurari, suutari ja seppä, joka pajatyön ohella valmisti kiesikärryjä ja saahkarekiä. Nikkarinaholla asui Nikkarin Soini, joka teki melkein mitä vain. Hän valmisti viuluja, suksia, haitareita, aseita, ym. ja korjasi, mitä keneltä särkyi. Koveronojalla oli Albin Viskarin mylly, saha ja pärehöylä sekä seutukunnan kuulut tattarin kuorima- ja ryynikoneet. Mylly toimi vesi- ja höyryvoimalla. Pellot olivat multa-, sora- ja hiekkamaita, jotka olivat hiekkamaita lukuunottamatta hyvin kivisiä. Kyläläisten metsät sijaitsivat peltojen perällä. Ne olivat enimmäkseen sekametsiä, joissa kasvoi mäntyjen ja lehtipuiden lisäksi Sakkolassa melko harvinainen kuusi. Vilakkalan metsissä kuusi oli paikoin valtapuuna. Jokaisessa maanviljelyspaikassa oli karjaa: sikoja, lampaita ja nautakarjaa. Lehmät ja lampaat kävivät vapaasti laitumella valtion metsissä. Lapset saivat usein olla karjaa paimentamassa. Lehmien laiduntamisesta maksettiin valtiolle 5-6 markkaa kesästä. Yhteistoiminta oli kylässä hyvä. Usein pidettiin talkoita ja naapurista sai aina lainaksi hevosen pariksi kyntöön tai äestykseen. Jos sattui vaikka leipä tai jauhot jostain syystä loppumaan, mentiin naapurista lainaamaan. Samoin voitiin naapurista lainata sellaisia työkaluja, joita ei sattunut itsellä olemaan. Kyläläisten raha-asioita hoiteli vuonna 1907 perustettu Vilakkalan Osuuskassa, jonka pitkäaikaisena hoitajana toimi Juho Meskanen. Lisäksi kassalla oli viljanlajittelija, jonka asemapaikkana oli Meskasenmäki. Henkilöliikennettä hoiteli alkuun Heikkosen seitsemän hengen henkilöauto ensin Käkisalmeen ja myöhemmin Viipuriin. Viime aikoina yksityinen linja-auto liikennöi Viipuriin ja Valtion rautateiden linja-auto Valkjärven asemalle. Vilakkalassa on vielä 1400-luvun lopulla ollut kreikkalaiskatolinen kappeli sekä Valamon luostarin omistama talo. Talossa asunut isännöitsijä valvoi luostarin verotiloja ja kokosi verot. Osan verotuloista hän sai itselleen palkaksi. Ei ole tiedossa, missä päin Vilakkalan kylää tämä talo ja kappeli ovat sijainneet. Vilakkalan ja Kaarnajoen rajalle vuonna 1895 valmistunut kansakoulu jakoi opetusta Vilakkalan, Kaarnajoen ja Volossulan lapsille. Entisen koulutalon käytyä pieneksi valmistui samalle tontille vuonna 1929 kokonaan uusi koulurakennus. Koulupiiri oli tunnettu valistus- ja lukuhaluiseksi paikkakunnaksi. Vuosisadan vaihteen jälkeen alkoi vapaa kansansivistystyö kehittyä koulupiirin alueella. Vilakkalan Nuorisoseura perustettiin vuonna 1902 ja se oli Sakkolan kolmanneksi vanhin nuorisoseura. Seuran toiminta oli ainakin ajoittain erittäi vireää. Seuralla oli oma laulukuoro, joka lähinnä Mikko Revon johtamana osallistui menestyksellisesti maakunnallisiin laulukilpailuihin. Nuorisoseura sai oman talon 1930-luvun alussa Kennahonmäelle vastapäätä kansakoulua tien toiselle puolelle. Talo oli rakennettu kunnalta 50 vuodeksi vuokratulle tontille. Talvisin järjestettiin hiihtokilpailuja nuorisoseuran, suojeluskunnan ja urheiluseuran puitteissa. Vilakkalan Nuorisoseuran hiihtäjät kunnostautuivat suuremmissakin kilpailuissa, josta oli todistuksena seuratalon seinällä lasisessa palkintokaapissa säilytetty komea pokaali, "sarvi" - Vuoksen Nuorisoseurapiirin kilpailuissa kauan kiertänyt kiertopalkinto - jonka Vilakkalan Nuorisoseura oli 1920-luvulla voittanut omakseen. 1930luvulla koulupiirin pojat muodostivat Sakkolan suojeluskunnan voimistelujoukkueen rungon. Voimistelujoukkue kilpaili opettaja Lehtosen johdolla menestyksellisesti koko Viipurin suojeluskuntapiirin kilpailuissa sijoittuen palkintosijoille. Sakkolan ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin vuonna 1913 Vilakkalaan. Vilakkalan Työväenyhdistys lienee ollut Sakkolan kolmesta työväenyhdistyksestä elinvoimaisin. Yhdistyksellä oli oma talkoovoimin rakennettu työväentalo Sotikkalan aholla omalla tontilla. Talon läheisyyteen oli tarkoitus rakentaa urheilukenttä, jonka rakentaminen jäi talvisodan syttymisen takia suorittamatta. Työväenyhdistyksen ja nuorisoseuran välillä käytiin ajoittain ankaraakin kilpailua jäsenistä ja varsinkin iltamayleisöstä. Iltamat pidettiin usein samana iltana kummallakin talolla. Sotikkalasta kertoo vanha runonpätkä seuraavaa: "Sotikkalan kaupungissa on neljä suurta talloo, Kiuru, Heikki Kitune, Lopone ja Nalli. Muut on kaikki musikoi, mut Lopone on sälli." Näistä taloista ei ollut viimeksi enää yhtään jäljellä. Silloin, kun siat saivat vielä vapaasti kulkea kylällä, ajettiin ne Sotikkalaan tönkimään ja syömään puolukoita. Matkalla ne ryvetettiin savikuopassa. Sotikkalassa oli hyvä kaivo, mistä ihmiset hakivat vettä, kun omasta kaivosta sattui loppumaan. Paikalla oli myös hiekkakuoppa, josta haettiin tarvittava hiekka pihoihin, teille ja muuraukseen. Kauempana metsässä oli Peräaho, missä kesäisin pidettiin kalenoita. Sen lähellä oli hiekkakumpare, johon kunkin kyläläisen siemenperunat oli kaivettu talven ajaksi maahan. Nämä perunakuopat olivat yksityisen maalla, mutta ei kukaan niistä vaatinut vuokraa tai korvausta. Vilakkalan miehet kokoontuivat kesäaikaan pyhäisin kauppojen rappusille katselernaan ilmoituksia ja keskustelemaan ajankohtaisista töistä ja asioista. Usein sattui korttimiehiäkin joukkoon, jotka aikansa seurusteltuaan siirtyivät Heinälammin rantaan kortille ja muut lähtivät kihoksi. Yleisimmät pelit olivat markan katko ja markan rampsu, markan palolla. Kiho oli tärkeä mies näissä peleissä, mutta hänkään ei aina pystynyt auttamaan, jos sattui huono tuuri. Nuorisoseuran ja työväenyhdistyksen lisäksi kylässä toimi yhdessä muiden koulupiirin kylien kanssa marttayhdistys, Urheiluseura Sakkolan Jäntevän alaosasto, suojeluskunta ja lotat. Joka sunnuntai pidettiin pyhäkoulua kylän lapsille. Ne, jotka halusivat toimia nuorten kristillisessa yhdistyksessä, ottivat osaa Haparaisten - Kelian yhdistyksen toimintaan. Yhdistyksellä oli juuri ennen talvisotaa valmistumassa oma rukoushuone Runteenmäelle, lähelle Keljan ja Vilakkalan rajaa. Koverojalla, Kytöspalossa, sijaitsi puolustuslaitoksen kiinteä tykistöpatteri, joka pystyi ampumaan aina 20 kilometrin etäisyydelle saakka. Patterin tuli hallitsi etumaastoa aina Raudun asemalta Laatokan rannalle, Metsäpirtin Saunaniemeen saakka. Tästä oli verrattomasti apua Taipaleen lohkon puolustustaisteluissa. Venäläiset eivät koskaan pystyneet paikallistamaan ja tuhoamaan patteria, sillä se oli niin hyvin kätkettynä metsän keskelle.
Hannu J. Paukku: SAKKOLAN KYLÄT TUVASTA TUPAAN 1939, Sakkolan historiaa II kartta © Maanmittauslaitos/PiSa lupa nro 52/4033/1999 |
![]() |