Petäjärven kylä kuului sekä asukasluvultaan että pinta-alaltaan Sakkolan suurimpiin kyliin. Kylä oli asuttu ilmeisesti jo esihistoriallisella ajalla, koska lähikylästä, Lapinlahdesta, on tehty rautakautista hautalöytöjä. Kylänä Petäjärvi esiintyy kirjallisissa lähteissä ainakin jo vuonna 1638, jolloin kylässä mainitaan olleen 17 taloa. Petäjärven hovin maille vuonna 191 1 perustettu uudiskylä, Hovinkylä, kuului virallisesti Petäj ärven kylään, mutta se muodosti itsenäisen kyläyhteisön omine kinkereineen ja kouluineen. Tässä teoksessa käsittelemme Petäjärven kylän alueena ainoastaan Petäjärven länsipuolella ollutta kylän osaa.

Petäjärven kylä rajoittui luoteisosiltaan Kiviniemen kylään. Lännessä ja etelässä Saejoki (Saijanjoki) erotti kylän Valkjärven ja Raudun pitäjistä. Idässä Petäjärvi oli rajana Hovinkylän suuntaan ja pohjoisessa naapurikylinä olivat Röykkylä ja virallisesti Arkuntanhuan kylään kuulunut Sudenhännän alue. Petäjärven kylä alkoi Kiviniemen kylän rajalta Maksimoista ja jatkui lähes 10 kilometriä pitkänä ja noin kolme kilometriä leveänä asutuksena Petäjärveen saakka. Jos otetaan mukaan Hovinkylän alue, tulee kylälle noin viisi kilometriä lisää pituutta.

Kylä jakaantui kahteen osaan. Peto-ojan (Petäjoki, Piusti) pohjoista puolta sanottiin Ryhmäksi ja sen eteläistä puolta Kylänpuoleksi tai Asemanpuoleksi. Ryhmän talot olivat sijoittuneet suhteellisen pienelle alueelle muodostaen pienen ryhmäkylän. Kylänpuolen talot muodostivat tien kahden puolen eräänlaisen nauhakylän. Haasunnista länteen päin mentäessä oli taloja nauhana kahden rinnakkaisen tien varsilla.

Asumukset oli rakennettu kylän laidoille. Kylän laitaosat olivat maantieteellisesti huomattavastikin korkeammalla kuin useita satoja hehtaareita käsittänyt kylän keskiosissa ollut laakea peltoalue. Peltoaukean keskellä virtasi Peto-oja tuoden vettä aina Raudun rajoilla sijaitsevilta soilta Kal'ojan kautta ja vieden vedet edelleen Saijanjokeen ja Vuokseen.

Kyläläisten metsät sijaitsivat yhtenäisen peltoalueen ympärillä. Metsät olivat enimmäkseen kuivia petäjikkökankaita, joista ilmeisesti on ensin saanut nimensä Petäjärvi ja sen jälkeen koko järven ympäristössä ollutta asutusta on alettu nimittää Petäjärven kyläksi. Maastot petäjärveläisten metsissä olivat erittäin vaihtelevat. Oli korkeita mäkiä ja syviä notkoja, välillä vähän suota ja metsälampia.

Vielä tämän vuosisadan alussa oli Peto-ojan ympärillä ollut peltoalue kosteaa niittyä ja pusikkoista hetteikköä. Ainoastaan korkeammalla olleet mäkipellot olivat viljelyksessä. Vasta, kun oja saatiin avatuksi ja vedet juoksutetuksi Vuokseen, voitiin pusikko- ja niittyalue raivata pelloksi. Talvisotaan tultaessa oli koko Peto-ojan laakso kuivatettu hyvätuottoiseksi pelloksi, jonka latomeri oli samantyyppinen kuin Pohjanmaan lakeuksilla.

Viljelysmaat olivat kevyitä hiekka-, hiesu- ja multamaita. Savialueita oli Kylänpuolella vähän, mutta Ryhmässä oli savimaita Peto-ojan törmällä Kurikkojen ja Ukkoloisten mailla. Täällä oli Savimäki niminen paikkakin. Lähes joka paikassa löytyi muutaman metrin syvyydeltä savikerros, jonka päälle hiekka ja multa olivat aikojen kuluessa kerrostuneet. Peto-ojan lakeudella oli päällimmäisenä mutakerros, jonka alla oli savi. Peto-ojan rannoilla olevilta niityillä nostettiin 1920-luvulla huomattava määrä rautamalmia, joka löytyi aivan pintakerroksista. Pellot olivat jokseenkin kivettömiä, joskin muutamissa paikoissa oli suuriakin maakiviä.

Petäjärven ja Peto-ojan lisäksi kylän alueella oli muitakin vesistöjä: Lännäjärvi, Joutsjärvi, Likolammet ja Saijanjoki. Kaikissa näissä vesistöissä harrastettiin kalastusta. Yleisimmät kalalajit olivat, hauki, ahven, matikka, särki, seipi, kiiski ja lahna. Likolammista saatiin ruutanoita. Saijanjoesta pyydystettiin helmisimpukoita ja mm. lohia ja harjuksia. Helmisimpukanpyydystäjiä sanottiin kommustajiksi. Kalastus tai helmien etsiminen ei ollut kenenkään elinkeino, mutta siitä saatiin usein lisätuloja.

Kyläläisten pääelinkeinona oli maanviljely ja karjanhoito sekä metsätalous. Talvisin saatiin lisäansioita metsätöistä ja keväisin tukinuitosta. Saijanjoki oli erittäin runsaasti käytetty tukinuittoväylä. Keväisin tukkilaisia oli runsaasti kortteerissa kylän taloissa. Sienien ja marjojen kerääminen metsistä oli naisten ja lasten työtä. Jotkut keräsivät muurahaisenmunia ja kärpäsruutia, jotka olivat kysyttyjä lääketeollisuudessa. Metsänmyynti oli yleistä, koska Pölläkkälässä sijainneet A. Ahlströmin sahat tarvitsivat raaka-ainetta ja talolliset rahaa mm. talojensa velan maksamiseen. Sahan edustajana kylässä oli piiripäällikkö Adam Pursiainep. Paperiteollisuuden kehittyessä alkoi paperipuukin käydä kaupaksi.

Vuosina 1913-1918 tarjosi rautatien rakentaminen työtilaisuuksia monelle petäjärveläisellekin, vaikka yleisenä käytäntönä oli, että rautateitä rakensi vakio porukka, joka siirtyi perheineen paikasta toiseen sitä mukaa kun rautatien teko edistyi. Pietarin rata saatiin valmiiksi vähän ennen kuin raja täydellisesti suljettiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä, mutta säännöllistä henkilöliikennettä ei ehditty järjestää.

Maanviljelys kehittyi niin, että omavaraisuus ylitettiin ja tuotteita riitti runsaasti myyntiinkin. Venäjän vallan aikana petäjärveläiset maidonajajat ajoivat kaiken liikenevän maidon Pietariin. Itsenäisyyden aikana maito markkinoitiin maidonmyyntiosuuskunnan kautta. Porsaat ja lihatavara myytiin parisniekkojen välityksellä. Karjanjalostuksen kehittämiseksi Petäjärvellä oli oma sonniosuuskunta.

Sääksjärven sähkölaitoksesta saatiin kylään sähkölinja. Sähkön tulo vaikutti lisäävästi moniin toimintamahdollisuuksiin. Petäjärvi sai sähkövalon ja voiman Sakkolan kylistä ensimmäisten joukossa vuonna 1928, koska sähkölaitos sijaitsi oman kylän alueella.

Suurta teollisuutta ei kylässä ollut. Kaksi punamultatehdasta oli toiminnassa. Vanhempi toimi Likolammilla ja uudempi Lännäjärvellä, maantien tuntumassa. Peto-ojan yläjuoksulla toimi aikanaan hovin mylly, joka jatkoi toimintaansa vielä hovin häviämisen jälkeenkin. Myllyn yhteydessä oli myös pärehöylä. Jatkosodan aikana Ville Karvanen rakensi maalleen raamisahan ja myllyn. Täällä sahattiin kylän jälleenrakennustarpeet.

Saijanjoessa Karttusenkosken (Saarniaiskoski) yläjuoksulla toimi vesirattaalla Paussun mylly, joka oli maakunnan paras ja kuuluisin tattarimylly. Karttusen myllyn nimellä tunnettu mylly sijaitsi Ryöpän alapuolella. Mylly hävisi pois ja Artturi Sääksjärvi rakensi paikalle uudenaikaisen sähkölaitoksen, joka jakoi sähköä monen pitäjän alueelle. Alempana koskessa, Vaalimoin tien varressa, sillan korvalla, oli Sääksjärven omistama turbiinilla pyörivä mylly- ja sahalaitos. Sodan aikana Sääksjärvellä oli Petäjärven asemalla sähköllä käyvä mylly.

Kylän aholla oli Albert Karvosen ja Pulakkojen yhteisesti omistama puimala, jonka yhteydessä oli jauhomylly sekä pärehöylä. Myöhemmin Pulakat hankkivat oman sirkkelisahan. Ryhmässä oli Erkki Paakkarisella nahkaverstas.

Nais- ja miespuolisia räätäleitä oli kylässä useita. Kylässä oli suutareita, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita, seppiä, puuseppiä, ajokaluseppiä, satulaseppiä, hienoseppä, valjaidentekijöitä, kengitysseppiä, sirppiseppiä, kärryntekijöitä ja rekien valmistajia.

Sakkolan Osuuskaupalla oli myymälät sekä Ryhmässä että Asemanpuolella. Heikki Paukku oli ainoa yksityiskauppias Petäjärvellä. Hänen kauppansa oli Petäjärven asemanseudulla. Aikaisemmin oli Petäjärvellä ollut muitakin yksityiskauppiaita: Salomon Lamppu, Tuomas Lamppu, Jopi Nirkkonen, Tuomas Kurikka, Pirinen, Yrjö Luukko ja Santeri Ollikainen, mutta he olivat lopettaneet liiketoimintansa ennen talvisotaa. Lampun veljekset yrittivät Asemanpuolella leipurinliikettä ja kahvilaa, mutta toiminta tyrehtyi kannattamattomana.

Muutamat kylän miehistä toimivat liikemiehinä välittäen puutavaraa, mutta tällainen toiminta oli viimeisinä vuosina hyvin vähäistä. Jotkut kyläläisistä toimivat paikallisilla metsätyönjohtajina ja uittotyönjohtajina.

Matti Luukko harjoitti kuorma-autoliikennettä kahdella kuorma-autolla. Reino ja Olavi Virkki olivat osakkaana Huuskan veljesten liikennöintiyhtiössä. Henkilöautoliikennettä harjoittivat Martti Lamppu, Väinö Virolainen ja Juho Kallonen.

Petäjärven kansakoulu aloitti toimintansa 1897 Ryhmässä Sakkolan pitäjän kolmantena kouluna. Koulu toimi aluksi vuoteen 1919 yksiopettajaisena, jolloin se muuttui kaksiopettajaiseksi. Vuonna 1938 valmistui Asemanpuolelle toinen kansakoulu, jolloin Ryhmän koulu muuttui jälleen yksiopettajaiseksi. Suurin osa kyläläisistä sai kouluopetuksensa ainoastaan kansakoulussa, sillä vain harvat pääsivät oppikouluun ja korkeakouluihin. Ainoastaan jotkut kyläläisistä hankkivat ammattikoulutusta. Maamieskoulun, emäntäkoulun, karjakkokoulun tai teknillisenkoulun käyneitä oli muutamia.

Papiston toimesta pidettiin joka talvi kylässä kinkerit, kylänluvut. Petäjärvi oli aluksi jaettu kahteen kinkeripiiriin, mutta 1920-luvulla Hovinkylän asukkaat saivat omat kinkerinsä. Kylänluvut pidettiin vuoron perään kussakin kylän talossa. Tilaisuudessa tarkastettiin kirkonkirjojen merkinnät ja tehtiin korjaukset, kuulusteltiin kristinopin kappaleita sekä lapsilta että aikuisilta, luettiin raamattua, pidettiin puheita, veisattiin virsiä ja määrättiin kylään pyhäkoulunopettajat. Petäjärvellä oli kylän laajuudesta johtuen useita pyhäkoulupiirejä. Pyhäkoulut toimivat varsin vireästi.

Vuonna 1899 aloitti epävirallisesti toimintansa Sakkolan ja Petäjärven Nuorisoseura. Vuonna 1908 petäjärveläiset erosivat yhteisestä seurasta ja perustivat oman "Mänty" nimisen nuorisoseuran. Seura toimi kylän henkisenä yhdyssiteenä. Näytelmätoimintaa harrastettiin erittäin ponnekkaasti ja esitettiin suuriakin näytelmiä mm. "Seitsemän veljestä", "Juhannustulilla" ja "Talonpoikaispäällikkö". Käsinkirjoitettu seuralehti "Männynkäpy" ilmestyi vielä siirtolaiskaudellakin. Nuorisoseura osti marttayhdistyksen ja suojeluskunnan kanssa yhteisesti Tuomas Lampun kauppatalon seurataloksi. Sakkolan Suojeluskunta omisti talosta puolet ja toisen puolen omistivat nuorisoseura ja marttayhdistys.

Nuorisoseura ja suojeluskunta toimivat kylän urheilutoiminnan kehittäjinä ja järjestivät kilpailulta. Varsinaista urheilukenttää ei kylässä ollut, mutta seuratalon vieressä ollut kova kenttä toimi kilpailujen pitopaikkana. Aikaisemmin urheiltiin Ryhmän aholla.

Kylässä oli monia viulunsoittajia ja puhallinmusiikin taitajia. Onni Pursiainen oli tunnettu silhuettitaiteilija, laulaja, sahan- ja kitaransoittaja. Aapro Kurikka oli taitava graafikko ja käytti öljyvärejäkin taitavasti, lisäksi hän oli esperantisti ja filatelisti.

Routavuosina Petäjärvelle perustettiin vapaaehtoinen palokunta, josta myöhemmin kehittyi suojeluskunta. Ville Karvasen organisoimana Petäjärven nuoret miehet osallistuivat lähes sata prosenttisesti vapaussotaan valkoisten puolella. Ainoastaan yhden kyläläisistä tiedettiin menneen punaisten puolelle ja hän katosi jäljettömiin.

Jokseenkin kaikki kylän nuoret miehet liittyivät vapaussodan jälkeen suojeluskuntaan säätyyn tai ammattiin katsomatta. Suojeluskunta järjesti kylässä iltamia, urheilu- ja muita viihdytystilaisuuksia. Suojeluskunnassa saaduista opeista ja kokemuksista oli varmasti hyötyä, kun jouduttiin tosipaikan eteen venäläisen sotaväen tunkeutuessa Suomen alueelle marraskuun 30. päivänä 1939.

Sisarjärjestönä suojeluskunnilla olivat Lotta Svärd yhdistykset. Petäjärvelläkin sellainen toimi ripeästi. Miesten ollessa mukana suojeluskunnassa toimivat naiset yhtä innokkaasti lotissa. Monet Totista kävivät piirin järjestämillä kursseilla ja saivat siten koulutuksen tehtäviinsä, joita talvisodan sytyttyä jouduttiin todenteolla täyttämään. Lotat huolehtivat usein suojeluskunnan kyläosaston tai suurempien harjoitusten muonituksesta. Monet Petäjärven Totista suorittivat arvokasta työtä rintamalottana.

Talkoot olivat Petäjärvellä niinkuin muissakin Sakkolan kylissä yleisiä. Oli kattotalkoita, elonleikkuutalkoita, pellavanloukutustalkoita jne. Talkoiden päätyttyä juotiin ainakin talkookahvit, mutta suurempien talkoiden jälkeen tanssittiin. Kieltolain aikana olivat juopottelu ja kylätappelut yleisiä Petäjärvelläkin. Enin osa kylätappeluista käytiin Nurmijärven poikien kanssa. Miestappoja ei Petäjärvellä sentään kovin usein sattunut kuten Pyhäjärvellä ja Raudussa. Jokaisella miehen kirjoihin kuuluvalla tuli ajan tavan mukaan olla taskuase, jota sitten paukuteltiin huvitilaisuuksien loputtua. Usein ammuttiin ilmaan. Kieltolain kumoaminen ja järjestäytyneen seuratoiminnan vilkastuminen vähensivät juopottelua ja kylätappelutkin jäivät vähemmälle.

Kun kunnallishallinto vuonna 1871 saatiin järjestetyksi, valittiin kunnallinen johto lähes kokonaisuudessaan Petäjärven miehistä. Ilmeisesti kylän miehiin luotettiin. Ensimmäiseen kunnanvaltuustoon vuonna 1919 valittiin Petäjärveltä Albert Karvonen ja Edvard Raaska. Petäjärven kylä oli jaaja ja siellä oli paljon asukkaita, siksi monet sen asukkaista osallistuivat kunnallisiin luottamustoimiin.

Petäjärven Osuuskassa perustettiin vuonna 1903 ensimmäisenä osuuskassana Sakkolassa. Samana vuonna perustettiin Suomen ensimmäinenkin osuuskassa. Kassasta myönnettiin lainoja ainoastaan jäsenille tarkoin määrättyä tarkoitusta varten. Rahalaitoksella oli varmasti hyvä ja elvyttävä vaikutus pieneläjien taloudenpitoon ja sen kehittymiseen. Muita rahalaitoksia ei kylässä ollut.

Ennen rautatien rakentamista posti tuli kylään kolme kertaa viikossa hevoskyydillä Kiviniemestä. Postitoimisto sijaitsi Ryhmän kansakoululla. Rautatieliikenteen alettua tuli posti päivittäin rautateitse ja postitoimisto siirrettiin Petäjärven asemalle. Puhelimet alkoivat yleistyä tämän vuosisadan alkukymmeninä ja niitä oli Petäjärvellä useita kymmeniä silloin kun kylä jouduttiin jättämään.

Kylänpuolen itäosien ja Ryhmän kautta kulki vanha Käkisalmen Pietarin maantie, joka kulki myös Kiviniemen ja Raudun kautta. Ryhmässä tältä tieltä erosi tie Hiekkarantaan Sudenhäntään, josta edelleen oli kesäisin veneyhteys Suvannon pohjoisrannalle ja talvisin voitiin käyttää jäätietä. Toinen tie Ryhmästä johti Hovinkylän kautta Riiskaan ja Metsäpirttiin. Täältä päästiin kärrytietä myöten Ojaniemeen ja Mönköön. Toinen kärrytie Ryhmästä johti Peltosenmäelle ja Ollikaisenmäelle jatkuen aina Lautamajan niityille saakka.

Paskamäen alta oli itsenäisyyden aikana rakennettu maantie kylän etelälaitaa pitkin Petäjärven asemalle. Haasunissa tältä tieltä erkani kylätie, joka kulki samansuuntaisesti asemalle johtaneen tien kanssa ja vei Ämmälään saakka, josta se jatkui kärrytieksi muuttuen Roihaniemelle sekä Ryypönsillan kautta Maksimoihin ja Hotokalle aina Kiviniemeen johtaneelle maantielle saakka. Rautatien alfkäytävältä lähti tie Nurmijärven kautta Valkjärvelle. Samasta kohtaa lähti kärrytie, jota myöten pääsi Joutsjärvelle ja Lutjananniemelle. Asemalta päästiin kylätietä myöten Sääksjärven myllylle ja kosken yli Vaalimoin kylän kautta Valkjärvelle. Voutilasta (Karvonen) kulki talvitie Piustin sillan kautta Ryhmään. Tämä tie oli hevosella ajettavassa kunnossa vain talvisin, mutta jalkamiehet käyttivät sitä aina. Paskamäen alta ja Virolaisen aholta lähtivät kärrytiet Vehmaisiin Rautuun. Kuivilla kankaalla risteili ajoteitä ristiin rastiin. Tieuria oli kankaalle helppo tehdä, koska ne olivat jokseenkin kivettömiä.

Liikenneolot olivat Petäjärvellä suhteellisen hyvät. Rautateitse päästiin nopeasti Käkisalmeen ja kylän kautta kulkivat linja-autot aina Viipuriin saakka. Vaikka matkaa Viipuriin tuli yhteensuuntaan noin 100 kilometriä, voitiin Viipurinmatka tehdä päiväseltään.