Sakkolan kylä eli Kirkonkylä sijaitsi Suvannon pohjoisrannalla, järven ja samalla koko pitäjän keskivaiheilla. Sakkolan kylän alue oli varsin laaja ja siksi siihen kuului useita kylä- ja mäkikuntia, joista Sipilänmäki mäkikuntineen on käsitelty erikseen ja Kirkonmäen - Luprikkalan alue omana kokonaisuutenaan. Sipilänmäen suuntaan rajana pidettiin mäkikuntien välisessä notkossa virrannutta Kirkkojokea. Pohjoisessa rajanaapurina oli Kirkonkylään hyvin saumattomasti liittynyt Karholan kylä. Idässä kylän metsät rajoittuivat Purpuan ja Haparaisten metsäalueisiin.

Luprikkalan läpi virrannut Luprikanoja alkoi Purpuan kankaalla Kalalammesta, joka oli hyvin kirkas- ja kylmävetinen ja jossa kalatkin viihtyivät erinomaisesti. Oja kierteli metsiä, soita, niittyjä ja puron varsille raivattuja peltoja, läpi lerikanpellon, ohittaen Portsuon ja Portsuonharjun etelänpuolelta. Harjulla kasvoi puolukkatyyppistä mäntyinetsää ja poronjäkälää, joka kauniin harmaana mattona peitti kauttaaltaan harjun pintaa. Syksyisin jäkälää kerättiin myyntiin ja sitä vietiin aina ulkomaille saakka seppeleiden raaka-aineeksi. Luprikanojan toiselle puolelle jäivät Mölökorpi ja Mykkänen, joiden alueilla kasvoi lehti- ja sekametsää. Puro kierteli Loisuon, Teiniityn ja Masaniityn kautta Pekkalan ja Jukolan peltojen takaa Valkian koivikkohaan läpi ja jatkoi matkaansa Saaprun maantien kohdalle rakennetun kiviarkkusillan alitse.

Sillan vierestä ojaa oli madallettu ja levennetty niin, että siinä kulki leveä kärryiltä ajettava tie, josta matkalaiset usein ajoivat yli ja juonivat hevostaan. Sillan yläjuoksulla oli hyvä pyykinpesu- ja huuhtelupaikka, jota kesällä mielellään käytettiin ja matot valutettiin sillankaiteella. Ajotien toisella puolella oli ruopattu uintipaikka, joka oli ahkerassa käytössä, vaikka vesi oli paljon kylmempää kuin Suvannossa. Sillan lähellä olleessa rinteessä oli aikanaan miesvoimalla toiminut pärehöylä, missä Antti Haapasaari apulaisineen valmisti päreitä tarvitseville.

Lapset kävivät usein "Piri Antin" höylällä keinumassa ja muutenkin paikka oli kiinnostava piikikkäine sahurintäineen, joita tuoreesta puunpurusta löytyi lasten iloksi ja peloksi. Pärehöylän ja sillan välittömässä läheisyydessä oli Kirkonkylän Työväenyhdistyksen katettu tanssilava. Pyhäjärven pojat kävivät lavalla haastamassa riitaa ja tappelemassa Sakkolan poikien kanssa. Osittain järjestyshäiriöiden ja työväenyhdistyksen toiminnan laimenemisen takia tanssien ja iltamien pitäminen lopetettiin ja lavakin purettiin ennen talvisotaa.

Luprikanoja jatkoi juoksuaan Karholan niittyjen ja peltojen, Kyrönpellon kautta. Notko-Pitkäsen kohdalla Valistustalolta alkanut Harjutie ylitti vuolaasti virranneen puron, joka jatkui Harjulan ja Tenkalan peltojen välisenä rajaojana Siltalaan, missä se alitti varsinaisen Karholan kylätien. Virta jatkui yhä voimakkaampana läpi niittyjen, Kelosuon kylmien lähteiden kautta Korotiissaan, josta Suurensuon itälaitaa sivuten se virtasi aivan kunnanlääkärin talon tuntumaan, missä se yhtyi luoteesta kaakkoon virranneen Mustaojan kanssa Kirkkojoeksi, jonka vedet kuohuen virtasivat Kirkkosillan alitse Pappilan myllyn sulkuihin ja rattaisiin jatkaen matkaansa edelleen rantalehdon lehmusten ja pähkinäpuiden varjossa hiekkarannan poikki Suvantojärveen.

Hallitsevana maisemallisella piirteenä olivat korkeat mäenharjanteet ja syvät notkot. Suvannon vanha rantaviiva oli aivan selvästi havaittavissa hyvin jyrkkänä korkeuserona Suvannon rannassa sijainneiden Alamäen alueiden ja ylempänä olleiden vanhastaan asuttujen alueiden välillä, esimerkiksi Hukanpellonpenger. Ennen Taipaleenjoen syntymistä vuonna 1818 on Suvannon vedenpinta ollut useita metrejä korkeammalla kuin joen muodostumisen jälkeen. Tällöin on Suurisuo ollut ilmeisen selvästi jonkinlainen matala järven lahti, joka oli yhteydessä Suvantoon Kirkonmäen ja Äikäänmäen välissä olleen salmen kautta.

Kirkonkylässä oli keskiajalla ja vielä uudenajan alussakin ollut kreikkalaiskatolinen kirkko sillä paikalla, mihin myöhemmin vuonna 1885 rakennettiin Sakkolan kirkkoherran virkatalo. Paikka oli tuohon aikaan aivan järven rannassa ja Suvannon tulvat olivat jo vuonna 1807 paljastaneet vanhoja hautoja paikalta, mutta vasta pappilan perustuksia kaivettaessa löydettiin hautausmaa, joka oli ollut kreikkalaiskatolisen kirkon ympärillä. Ei ole tiedossa, miten pitkään ortodoksinen kirkko Sakkolan kylässä säilyi.

Vuonna 1616 rakennettiin Sakkolan kylään luterilainenkin kirkko Kiviniemessä sijainneen kirkon lisäksi. Myöhemmin, kun Kiviniemen kirkko hävitettiin, jäi Sakkolan kirkko ainoaksi luterilaiseksi kirkoksi paikkakunnalla. Vuonna 1674 rakennettiin kylään uusi kirkko, jonka ukkonen poltti vajaat sata vuotta myöhemmin. Seuraava kirkko vihittiin käyttöönsä vuonna 1772, mutta vain runsaan neljän vuoden kuluttua ukkonen jälleen poltti Sakkolan kirkon. Viimeksi käytössä ollut kirkko rakennettiin vuonna 1779 ja vihittiin käyttöönsä 1781. Tämä kirkko tuhoutui toisessa maailmansodassa.

Sakkolan kirkko kellotapuleineen sijaitsi sillä kohdalla, jossa Taipaleesta Kiviniemeen johtaneelta maantieltä erosi Saaprun kautta Pyhäjärvelle mennyt tie. Vanha hautausmaa oli aivan kirkon ympärillä. Sinne oli muiden vainajien lisäksi haudattu vuoden 1918 vapaussodassa kaatuneet 20 Sakkolan miestä sekä suuri osa talvi- ja jatkosodan sankarivainajista. Vuonna 1889 oli perustettu noin puolentoista kilometrin päähän Taipaleen tien varteen uusi hautausmaa. Hautausmaa sijaitsi kuivalla, tasaisella männikkökankaalla ja oli kuin luotu hautausmaaksi. Paikalle rakennettiin siunauskappeli, jossa vainajat talvisaikaan siunattiin. Uuden hautausmaan perustamisen jälkeen ei vainajia enää erikoistapauksia lukuunottamatta haudattu vanhalle hautausmaalle ikihonkien katveeseen.

Sakkolassa oli juuri talvisodan puhjetessa käynnissä kirkkoherran ja kappalaisen virkojen täyttäminen. Rovasti Juho Silvennoinen oli vappuna 1939 muuttanut Kirvun kirkkoherraksi eikä uusi kirkkoherra, Joonas Laurila, ehtinyt ottaa virkaa vastaan talvisodan takia ennen kuin Sakkola oli vallattu takaisin ja väestö palannut kotikonnuilleen. Kappalainen Arvo Liesmaa hoiti kirkkoherran tointa väliaikaisesti, vaikka hänet oli valittu Valkjärven kirkkoherraksi, johon toimeen hänen oli määrä siirtyä keväällä 1940. Kappalaisen tointa hoiti talvisodan puhjetessa pastori Antti Pulkkinen. Lukkarina toimi Aaro Lehmusvuori, joka harjoitutti ja johti innolla seurakuntakuoroa. Kuoro otti osaa maakunnallisiin ja valtakunnallisiin laulujuhliin.

Kirkkojoen itäisellä puolella Sakkolan kylää oli ainoastaan kaksi kauppaliikettä - Sakkolan Osuuskaupan myymälä ja Jääskeläisen kulta- ja kelloliike - sekä Paakari Elissan leipomo ja kahvila. Osuuskauppa välitti maa- ja karjataloustuotteet sekä karpalot, lakat, puolukat ja muut metsämarjat, joita autokuormittain kerättiin läheisillä soilta ja kankailta. Kahdesti vuodessa Osuuskauppa järjesti jäsenilleen tiedotus- ja neuvontatilaisuuden jonkun talon tuvassa tai Valistustalolla. Nämä rinkelijuhlat olivat kovasti yleisön suosiossa.

Kirkonmäellä sijaitsi Kunnantalo, jossa oli Säästöpankki, asuntoja sekä ennen kaikkea pitäjäntupa". Kirkkokuoro kokoontui tänne viikottain harjoituksiin ja siellä pidettiin rippikoulua. Viimeisinä vuosina rippikoulua pidettiin pappilan väentuvassakin, kun pitäjäntupa oli kovin varattu. Matkamiehet saattoivat yöpyä kunnantuvassa. Usein kylästä kylään kiertävät mustalaiset yöpyivät täällä varsinkin talvisaikaan. Talvisin täällä pidettiin 3-4 viikon ajan seurakuntakoulua, joka oli tarkoitettu kansakoulun päättäneille alle rippikouluikäisille nuorille uskonnon lisäopetukseksi. Kunnanvaltuuston kokoukset ja monet lautakuntien ja osuuskuntien kokoukset pidettiin kunnantuvassa. Kaksi kertaa vuodessa pidettiin valtuuston kokoukset Kunnalliskodin ruokasalissa juhlavammissa merkeissä. Silloin kunta tarjosi valtuutetuille päivälliset.

Kirkonmäellä sijainnut kansakoulu oli Kannaksen vanhimpia. Se oli kolmeopettajainen, siis suuri koulu. Koulupiiri oli laaja, sillä siihen kuuluivat Kirkonkylän ja Luprikkalan lisäksi Sipilänmäki ja Karholakin. Oppilaista ei ollut puutetta. Koulun opettajina toiniivat Matti Valkonen, Selma Kankkunen, Ida Pekkanen ja Kaarin Liesmaa.

Maanviljely ja karjanhoito oli kyläläisten pääelinkeino. Useissa perheissä oli joku perheenjäsen erikoisammattilainen kuten puuseppä, muurari, kirvesmies, kivenhakkaaja, räätäli, ompelija, astian- ja korintekijä, nahkarukkasten ompelija, muurahaisenmunien kerääjä, suksien ja rekien valmistaja tai kyläseppä. Koppasen paja oli monipuolinen. Siellä tehtiin aina sirpeistä ja viikatteista rekien ja kärrinpyörien raudoittamiseen ja hevosen kengittämiseen saakka kaikki sen ajan talouksissa tarvittavat sepän työt. Syksyisin Aukusti Koppanen poltti myös tervaa ja kylän nuoriso kokoontui miilunpolttajaisiin katsomaan tervan tippumista. Tavaksi tuli tanssia "Torpparin puistossa" kunnes paikan omistaja kynti sen niin, ettei voitu enää tanssia.

Nuorisoseura toimi erityisen vireänä, etenkin näytelmäharrastus oli suuressa suosiossa. Arvi Pekkanen oli isäntämiehen ominaisuuksistaan huolimatta monia vuosia seuran vetäjänä ja näytteli kansannäytelmissä isäntämiehen osia. Kesälomien aikana näytelmien ohjaajana toimi lehtori Anni Pitkänen kesäkodissaan Poikamäellä, minne nuoret kokoontuivat pyhäisin ja viikonloppuisin. Ne olivat monelle unohtumattomia kehityksen aikoja.

Valistustalossa toimi Sakkolan kunnankirjasto, jota ennen talvisotaa hoiti Toivo Jääskeläinen. Kirjasto tuhoutui talvisodassa täydellisesti. Jatkosodan aikana perustettiin uusi kirjasto Lastenkodin tiloihin, jossa toimi myös kunnan esikunta. Eeva Koiranen hoiti Kerttu Laamasen kanssa tätä kirjastoa vajaat kaksi vuotta, jolloin sekin kirjasto jäi sodan jalkoihin.

Kirkonkylän kautta oli Taipaleesta ja Sortanlahdesta linj autoyhteys Viipuriin. Viipuriin tuli matkaa noin 100 kilometriä ja Käkisalmeen noin 40 kilometriä. Käkisalmeen oli junayhteys Sakkolan asemalta Haitermaasta.

Kirkonkylän - Luprikkalan alueesta oli sen läntinen osa asuttu ja itään päin levittäytyivät laajat metsät. Viimeisinä kirkonkylään kuuluvina taloina olivat idässä Poikamäki, joka virallisesti kuului jo Haparaisten kylään ja Lietteenaho, joka oli rakennettu entiselle Suvannon pohjalle. Kirkonmäen ja Luprikkalan alueelle oli muodostunut jonkinlainen ryhmäkylä, mutta muuten Sakkolan kylä oli suhteellisen väljästi asuttu ja julkiset rakennukset sekä ihmisasumukset olivat levittäytyneet harvakseltaan laajalle alueelle. Näin rehevä ja kaunis luonto pääsi kirkonkylässäkin oikeuksiinsa.

"Sakkola salattu paikka, paikka parhain maailmassa. Siellä synnyin, siellä kasvoin luonnon keskellä kesässä. Keneltä paikka parahin, kotiseutu korvaamaton pois on riistetty, ijäksi suljettu suloinen luonto. Tietää jo mikä on ikävä!" (Eeva Koiranen).