Välittömästi Sakkolan kirkonkylän pohjoispuolelta Patamäen ja Kurennotkon tienoilla alkoi Karholan kylä. Se liittyi täysin saumattomasti Kirkonkylän asutukseen, eikä kylien välillä ollut havaittavissa mitään erityistä rajaa. Pari sataa metriä Sakkolan kirkolta Pyhäjärvelle johtaneelta tieltä poikkesi vasemmalle Karholan kylän läpi kulkenut kylätie, joka jatkui kankaita myöten aina Pyhäjärven Noitermaan kylään saakka. Lännessä kylä rajoittui Suureensuohon. Pohjoisessa ja idässä kylän metsät ulottuivat aina Pyhäjärven pitäjän rajaan saakka.

Haparaisten kylän rajoilta Kalalammesta alkunsa saanut Luprikanoja kiemurteli syvässä uomassaan kiertäen Luprikkalan kylän asutun alueen pohjoisen puolelta jatkuen läpi Karholan kylän ja laskien lopulta vetensä Kirkko-ojaan. Kylä jakaantui Patamäen, Saapruun johtaneen tien ja Luprikanojan rajoittamaan varsinaiseen Karholan kylään ja siitä pohjoisemmassa sijainneeseen Kurikkalan alueeseen. Karholaan voidaan lisäksi katsoa kuuluneen Suurensuon koillislaidalla olleet Soprikkalan talot, jotka virallisesti kuuluivat Haitermaan kylään, mutta olivat varsin kaukana Haitermaan keskustasta suon toisella puolella.

Kylän koillislaidassa oli noin kilometrin mittainen yhtenäinen harjanne, Kapakkaharju, jonka päällä oli autolla ajettavassa kunnossa ollut tie. Tie alkoi Valistustalolta ja jatkui Pekonnotkon kautta aina Karholan kylätielle saakka. Harjulla kasvoi enimmäkseen mäntyä, mutta paikoin se oli raivattu pelloksi. Harjun rinteillä oli koululaisilla talvisaikaan mainiot laskettelumaastot. Varsinainen kylän alue oli erittäin kumpuilevaa maastoa korkeine harjanteineen ja syvine notkoineen. Maan laatu vaihteli savimullasta kevyeeseen hietamultaan.

Karholan talot olivat sijoittuneet joko Patamäen tienoilla Kurikkalaan johtaneen tien tai Harjutien välittömään läheisyyteen. Talojen pellot olivat aivan talojen ympärillä ja ne olivat täysin kivettömiä. Eräillä kylän taloilla oli niittypalstat Koukunniemen lietteellä, jonne tuli matkaa noin 20 kilometriä.

Suurensuon ojittamisen jälkeen olivat Karholan isännät raivanneet jatkuvasti suosta lisää peltoa. Raivaustoiminta oli parhaillaan käynnissä, kun sota ja evakkotaival keskeyttivät sen. Eloperäinen multa- ja mutapitoinen uudismaa kasvoi erittäin hyvin kauraa ja heinää. Kasvusto oli näillä suomailla pikemminkin liian rehevää kuin liian niukkaa. Suurensuon lisäksi kylään kuului muitakin suoalueita: Hytinsuo, Valkeasuo ja Kelosuo.

Maatilojen viljelyspinta-alat vaihtelivat kahdeksan ja kolmenkymmenen hehtaarin välillä. Suurimpien tilojen kokonaispinta-ala oli vähän yli 100 hehtaaria, mutta näin suuria tiloja oli hyvin vähän. Monet kyläkunnan taloista olivat entisiä pappilan torppia. Metsäpinta-alat olivat taloissa jonkin verran suuremmat kuin peltopinta-alat. Metsät sijaitsivat välittömästi kylän pohjois- ja koillispuolella. Puustoltaan ne olivat enimmäkseen männikkökankaita ja paikoin kasvoi koivua. Hakamailla ja metsien laitamilla kasvoi runsaasti leppää, jota käytettiin enimmäkseen polttopuuna.

Laajoja kangasalueita olivat Leipämaa, Hytinkangas ja Palokangas, missä kasvoi mm. harvinainen rauhoitettu kangasvuokko. Monin paikoin kankaalla oli lähteitä, joista pulppusi kirkas vesi. Tällaisia paikkoja olivat Kelopelto ja Sunterkorven lähteet. Syväojannotkossa mentäessä Kurikkalasta Noitermaahan ja Suomaanojannotkossa mentäessä Vierualle oli hiekka- ja soraperäisessä maastossa syvä notko, jonka pohjalla virtasi vesi. Notkon yli ei ollut minkäänlaista siltaa, mutta virtaavasta vedestä huolimatta se voitiin ylittää ajaen hevosella pohjaa myöten, koska sorapohja oli tarpeeksi kestävä. Syksyisin kankailta poimittiin runsaasti puolukoita.

Pelloilla viljeltiin perinteisesti perunaa, ruista ja ohraa ihmisravinnoksi ja osittain rehuksikin. Jonkin verran viljeltiin maissia AIV-rehun raaka-aineeksi sekä kauraa ja heinää karjan ruokintaan. Viimeisinä vuosina alettiin suuremmassa määrin viljellä kevätvehnää leipäviljaksi. Edullisen ilmaston ja maanlaadun vuoksi voitiin kylässä kasvattaa vaativia hedelmäpuita kuten luumu- ja päärynäpuita tavallisten omenapuiden ja marjapensaiden lisäksi.

Elinkeinorakenteeltaan Karhola oli tyypillinen kannakselainen maalaiskylä. Maanviljely ja karjanhoito sekä metsätalous olivat pääasiallisimmat tulonlähteet. Maidontuotannon lisäksi lähes joka talossa tuotettiin porsaita, joiden myyntitulot olivat erittäin merkittävät perheen taloudessa. Silloin, kun Suomen ja Venäjän välinen raja vielä oli auki, voitiin lähes kaikki tiloilta liikenevät tuotteet markkinoida Pietariin. Lisäksi Pietarissa oli aina työtä tarjolla tunnetusti ahkerille suomalaisille ammattimiehille tai hevosmiehille.

Suomen itsenäistyttyä ja rajan sulkeuduttua oli karholalaistenkin pakko etsiä uusia muotoja elantonsa hankkimiseksi. Varsinaiset maanviljelijät ryhtyivät laajentamaan viljelyksiään uudisraivauksen avulla. Viljelty alue alkoi työntyä yhä kauemmas Suurensuon keskustaa kohti. Sikatalouteen alettiin paneutua suuremmalla tarmolla kuin ennen, samoin maidontuotantoon ja karjanjalostukseen.

Pientilallisten, joiden viljelemä peltopinta-ala oli vain 2-3 hehtaaria, oli hakeuduttava lisäansioihin kodin ulkopuolelle. Moni sai lisätuloja metsätöistä - tukin kaadosta ja tukin ajosta - tai kaivosparrujen veistosta. Kesäisin monet kävivät rakennustöissä. Jotkut harjoittivat muurarin, maalarin tai puusepän ammattia maanviljelyn ohella.

Räätäliä, suutaria tai seppää ei kylässä ollut. Tapana oli, että kiertävä räätäli, suutari tai satulaseppä tuli kerran vuodessa taloon ja viipyi niin pitkään kuin talossa töitä riitti. Sepän palvelut saatiin naapurikylästä Luprikkalasta, missä Aukusti Koppanen suoritti sepäntöitä suurella ammattitaidolla useamman kylän asukkaille.

Karhola kuului Sipilänmäen ja Luprikkalan kanssa Kirkonkylän koulupiiriin. Kaikki järjestäytynyt harrastustoiminta tapahtui yhdessä koulupiirin muiden kylien kanssa. Koulupiirin alueella toimivat mm. martat, lotat, nuorisoseura, maamiesseura, urheiluseura, suojeluskunta, nuorten kristillinen yhdistys ja aikanaan myös työväenyhdistys.

Työväenyhdistyksellä oli aikaisemmin oma lava Saapruun johtaneen tien varressa Luprikanojan partaalla, mutta se oli jo monta vuotta ennen talvisotaa purettu ja yhdistyksenkin toiminta oli hyvin laimeaa.

Karholan ja Luprikkalan rajoilla oli Valistustalo oy:n omistama kaksikerroksinen komea talo. Se oli monitoimitalo, jonka osake-enemmistö oli Sakkolan Suojeluskunnalla. Alakerrassa olivat juhlasali, näyttämö, pukuhuoneet, eteishalli, keittiö ja pieni ravintola (puhvetti). Toisessa kerroksessa olivat avara parveke, kirjasto, suojeluskunnan varasto ja kokoushuoneet. Tiloja käytettiin iltama- ja tanssipaikkana, kokoustiloina, voimistelijain harjoitussalina ja sellaisten tilaisuuksien järjestämiseen, missä tarvittiin paljon tilaa. Jatkosodan aikana Valistustalo toimi kirkkona, kouluna ja rippikoulun pitopaikkana, sillä venäläiset olivat polttaneet kirkon ja koulun perääntyessään kesällä 1941.

Karholassa pidettiin säännöllisesti joka sunnuntai pyhäkoulua. Ida Kurikka ja Anni Tenkanen toimivat pyhäkoulunopettajina. Suurin osa emännistä katsoi velvollisuudekseen kuulua marttoihin. Kursseilla, kokouksissa ja illanvietoissa emännät tapasivat toisiaan ja pohtivat yhdessä ongelmiaan. Nuoret ja keski-ikäiset osallistuivat aktiivisesti nuorisoseuran toimintaan. Näytelmätoiminnassa olivat karholalaisista näkyvimmin mukana Väinö Tenkanen, Yrjö ja Aapro Pitkänen sekä Aleks Kurikka. Urheiluseura Jäntevän riveissä toimivat ja kilpailivat parhaimmalla menestyksellä kylän pojista Toivo ja Martti Salmela sekä Eero ja Aapro Kurikka. Yli puolet kylän pojista ja nuorista miehistä kuului suojeluskuntaan.

Valistustalon läheisyydessä sijaitsi urheilukenttä juoksuratoineen ja kenttälajien suorituspaikkoineen. Kentällä pidettiin sekä urheiluseuran että suojeluskunnan järjestämiä kilpailuja. Talvisaikaan samat järjestöt pitivät hiihtokilpailuja. Joukkuepeleistä oli ehdottomasti suosituin jalkapallo. Kaikki halukkaat eivät aina päässeet mukaan joukkueisiin. Yleisöä riitti kentän laidoilla, kun oli jalkapallo-ottelu esim. Räisälää tai Kasarmilaa vastaan.

Urheilukenttä oli aikanaan valmistunut talkootyönä. Talkoita järjestettiin Karholassa samoin kuin useimmissa Sakkolan kylissä varsin usein. Oli elonleikkuutalkoita, kattotalkoita, polttopuutalkoita jne. Talkoiden jälkeen useimmiten tanssittiin. Tanssipaikaksi kelpasi tupa, riihi tai paremman puutteessa vaikkapa tasainen aho. Sunnuntaisin kokoontui korttisakki Kirkonmäen takgna olleeseen metsäiseen notkoon. Kesäisin korttia pelattiin ulkosalla, mutta talvella oli kokoonnuttava jonkun saunaan. Korttia ei yleensä voitu pelata julkisesti tuvassa, sillä sitä pidettiin jumalattomana meininkinä.

Kylän huomatuimmat luottamusmiehet olivat lautamies Aapro Pitkänen, joka hoiti kotonaan Osuuskassaa, Säästöpankin kamreeri Mikko Pekkanen ja Mikko Kurikka (Suur Mikko). Palveluita kylässä ei juuri ollut, mutta ne olivat suhteellisen lähellä Kirkonkylässä. Matkaa kirkolle tuli Kurikkalan perältä parisen kilometriä, joten matka ei palvelujen saamista estänyt.

Juho Tenkanen toimi asianajajana ja joutui omassakin asioissaan osallistumaan oikeudenistuntoihin. Tästä johtuen hän sai lempinimen Lak'Jussi. Pitkäsen veljekset olivat kuuluisia hevosten kasvattajia ja raviurheilun harrastajia.

Jotkut harrastivat oravan ja jäniksen metsästystä. Kalastus oli kovin vähäistä, koska kylän lähellä ei ollut muita kalavesiä kuin muutama oja, joissa hauet ja mateet elelivät. Karhola oli yksi niistä harvoista Sakkolan kylistä, joilla ei ollut lainkaan järvenrantaa.

Kerran eräs kyläläisistä oli keitellyt viinaa Syväojan ja Suomaanojan paiteilla. Nimismies oli saanut tästä vihiä, kun Systän Alen lehmät olivat löytäneet tehtaan ja syöneet rankin, josta oli seurauksena, että lehmät ravasivat häntä suorana pitkin kylän peltoja. Nimismies määräsi poliisi Yrjö Pitkäsen tutkimaan tapausta ja etsimään tehdasta. Kun kyläläisiltä ei herunut minkäänlaista apua asian selvittämiseksi, vei Pitkänen poliisinpuvun pois ja tuumi nimismiehelle: "Miehen virka koiran rahti".