Haparaisten kylä sijaitsi noin seitsemän kilometriä Sakkolan kirkolta Taipaleeseen johtaneen maantien varrella Suvantojärven pohjoispuolella. Haparaisten kylä muodosti naapurikylän, Keljan, kanssa yhtenäisen viljelys- ja asutusalueen. Kylän erotti Keljasta vähäinen Punasillanoja. Itä-koillissuunnassa kylän alue rajoittui Vilakkalan kylän maihin. Pohjoisessa kylän maat ulottuivat aina Pyhäjärven pitäjän rajalle saakka. Lännessä Haparainen rajoittui Purpuan ja Sakkolan kylän maihin.

Perimätiedon mukaan Haparaisten kylä on saanut nimensä "Haaparasi" nimityksestä.

Haparaisten - Keljan kyläaukea sijaitsi laaksossa, jota ympäröivät kolmelta suunnalta loivat männikkörinteet. Kyläläisten hiekkamultaiset kotipellot viettivät milloin loivemmin niilloin jyrkemmin kohti etelässä vuolaana virrannutta Suvantoa. Kylän perältä, Likolammesta, sai alkunsa kyläaukean läpi virrannut luonnonoja. Sitä kutsuttiin Talvinotkoksi, Pahansillanojaksi, Korvennotkoksi, Alusniitynojaksi tai Lepp'ojaksi riippuen siitä, missä se kulloinkin virtasi. Suvannon ainoa saari, Kajavasaari, kuului Haparaisten kylään. Kekkilän alueella sijainneelta Välimäen harjulta saattoi ihailla Suvannon selkää aina Möngön rannasta Metsäpirtin rajalle saakka. Vastakkaisella rannalla siinsivät Ojaniemen, Lapinlahden ja Riiskan kylät.

Järven hiekkarannat laivalaitureineen muodostuivat lasten ja nuorten viihtyisiksi oleskelupaikoiksi. Mikä olikaan hauskempaa kuin kisailla rantahietikolla tai pistäytyä uimassa vilvoittavassa, puhtaassa vedessä, jota saasteet eivät olleet pilanneet.

Ranta-asutusta ei Haparaisissa ollut muuta kuin valtion omistama kalatupa. Kylän kohdalla oli kaksi laivalaituria, toinen Kekkilän rannassa ja toinen Punasillanojan suussa. Kekkilän laiturille laivat eivät joka kerran poikenneet, mutta Haparaisten ja Keljan rajamailla sijainneelle laiturille poikkesi jokainen Suvannon reittilaiva liikennöidessään Kiviniemen ja Taipaleen väliä.

Kylän pohjoisinta asuttua osaa kutsuttiin Korvenkolkaksi. Se sijaitsi vajaan kahden kilometrin päässä kylän keskivaiheilla kulkeneesta maantiestä. Korvenkolkan kautta johti suhteellisen heikkokuntoinen tie Kylm'ojan niittyjen kautta aina Saapruun saakka Pyhäjärven puolelle. Haparaisista johti metsätie suoraan Vilakkalan Lamminniityille, jonne päästiin myös valtamaantietä myöten. Purpuasta kulki maantie männikkökankaiden halki suoraan Kekkilään, mistä se jatkui edelleen Kekinniemeen saakka. Purpuasta oli tieyhteys myös Korvenkolkalle.

Aivan Suvannon rannassa entisellä järven pohjalla sijaitsi Kekkilän kartanon talouskeskus, kuuden hehtaarin laajuinen puutarha ja suurin osa tilan pelloistakin. Kartanon kokonaispinta-ala oli noin 300 hehtaaria, josta viljeltyä oli noin 50 hehtaaria. Vuosisadan alkupuolella Kekkilän kartanon omisti nimismies Heikki Helander, joka ajoi innokkaasti rautatien rakentamista omistamansa tilan vieritse. Hän ehdotti, että Hiitolan-Raasulin rata rakennettaisiin Haparaisten kylän kautta ja Suvanto ylitettäisiin Kajavasaarta hyväksi käyttäen rakennettua siltaa myöten. Rataa ei kuitenkaan rakennettu Kekkilän kohdalta, vaan se tuli kiertämään Kiviniemen kautta, missä Vuoksen vesistön ylittämiseen tarvittiin huomattavasti lyhyempi silta kuin jos vesistö olisi ylitetty Haparaisten ja Lapinlahden kylien kohdalta.

Vuodesta 1916 lähtien 1930 -luvulle saakka kartanon omisti sakkolalainen maataloustohtori Mikko Jortikka. Jortikka kehitteli ja kokeili uusia lannoitesekoitteita mm. hedelmäpuille, marjapensaille, mansikoille, keittiökasveille, kurkuille, tomaateille ja kukille. Vieläkin tunnetut Kekkilän kukka- ja puutarhalannoitteet tulivat ensimmäisen kerran markkinoille kesällä 1924. 1930 -luvun taloudellinen lama pakotti Jortikan luopumaan Kekkilästä. Ensin kartano joutui vakuutusyhtiö Salaman omistukseen, mutta myöhemmin mäntyharjulainen agronomi Arvo Kuusi osti tilan yhdessä veljensä vakuutusneuvos Aarne Kuusen kanssa, joka oli Salama-yhtiön johtaja. Kuusen veljesten toimesta tehtiin tilalle joukko uudistuksia, mm. mäellä sijainneesta lähdekaivosta vedettiin kartanoon puinen vesijohto. Vesi tuli omalla painollaan ilman pumppulaitteita.

Kyläläisten metsät sijaitsivat lähinnä varsinaisen kylän ja Pyhäjärven pitäjän rajan välisellä alueella. Metsät olivat enimmäkseen mänty- ja lehtipuuvaltaisia sekametsiä, mutta jonkin verran oli kuusikoitakin. Paikoin oli aivan puhtaita mäntykankaita. Suoalueet Haparaisissa olivat suhteellisen pieniä. Suurimpia olivat Iso Kurkisuo, Veteläsuo ja Rahkasuo. Kekkilän Kurkisuosta nostettiin turvetta seipäille kuivumaan ja talven aikana sitä käytettiin karjan kuivikkeena.

Haparaisten kylän asukkailla oli paljon viljelyksiä ja niittymaita varsinaisten kotipeltojen lisäksi. Ulkopalstoja oli Koukunniemen lietteellä, lähellä Taipaleenjokea, Vilakkalan Lamminniityillä ja Kylmäojalla, lähellä Pyhäjärven rajaa. Muita niittyalueita olivat mm. Valkeasuo, Hovisuo, Virhova, Torv'suo, Piikanotko, Hanssuo, Raijoinsuo ja Tyynsuo. Niittypellot olivat kivettömiä ja pehmeitä multamaita, jotka olivat erittäin viljavia. Kaukana sijainneiden peltojen ja niittymaiden viljely oli usein hankalaa ja niinpä niillä alueilla viljeltiinkin etupäässä heinää ja jonkin verran kauraa.

Kylän asukkaat saivat pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta. Tiloilla pidettiin yleensä lypsykarjaa ja emakoita. Maito vietiin Keljan puolella sijainneelle Keski-Suvannon maidonmyyntiosuuskunnan vastaanottoasemalle. Porsaat ja lihatavara myytiin oman paikkakunnan parisniekoille. Ennen Venäjän rajan sulkeutumista teuraskarja, porsaat, voi, maito ja lähes kaikki ylimääräinen tavara markkinoitiin Pietariin. Yleisenä sanontana oli, että Pietariin kelpaavat vanhat saunavastatkin. Rajakaupan loppumisen jälkeen tuotteet oli markkinoitava Suomen alueelle.

Venäjän ja Suomen välisen rajan sulkeutumisen johdosta kylän runoniekka Aholan Pekka sepitti seuraavan runon:

"Ennen saatiin Pietariin tavaroita ajaa.
Siellä kulki kuka tahto, suljettu ei rajaa.
Rajalle on asetettu sellainen nyt lukko,
että täällä täytyy pysyä joka Suomen ukko.
Pietarista litkoiksi sai ryypyn ryssän votkaa.
Nyt porsaat joutaa juoksemaan vaik' Kouvolaan ja Kotkaan."

Tilat olivat kylässä suhteellisen pieniä ja monen täytyi hankkia sivuammateista lisätuloa perheen elatukseen. Kylässä olikin monen ammatin taitajia. Oli puutavaran välittäjiä, lihaa ja porsaita välittäviä parisniekkoja, kirvesmiehiä, seppiä, muurareita, maalareita, rekien, kärryjen ja kärrynpyörien tekijöitä, suutareita, räätäleitä, kutojia, ompelijoita, hierojia ja kuppareitakin. Talvisin rahdissa käyminen oli yleistä.

Kekinniemessä oli valtion omistama kalavesi ja kalatupa. Vain kalaveden vuokraajalla oli oikeus kalastaa lohia ja muita kaloja Kekinniemen kohdalla olleesta kalaisasta virtapaikasta. Muualla Suvannolla saattoivat kyläläisetkin kalastaa. Kalastusta harjoitettiin enimmäkseen vain omiksi tarpeiksi. Jotkut kävivät jänisjahdissa ja hankkivat näin vaihtelua kotoiseen ruokapöytään.

Vuonna 1903 perustettiin Haparaisten kansakoulupiiri, johon tulivat kuulumaan Haparaisten kylän lisäksi Kelja ja Purpua. Yhteinen kansakoulu yhdisti näitä kyliä ja useimmat seura-, yhdistys-, urheilu- ja harrastustoiminnat tapahtuivat koulupiirin puitteissa. Koulupiirin alueen isännät perustivat 1907 Haparaisten Osuuskassan, johon vuonna 1936 liittyi myös Sakkolan Osuuskassa, joka siihen asti oli toiminut kirkonkylässä. Haparaisissa oli Sakkolan Osuuskaupan myymälä sekä röykkyläläisen Eino Huuskan yksityinen kauppa.

Haparaisten Nuorisoseura perustettiin vuonna 1904. Oma seuratalo valmistui talkoovoimin vuonna 1925 Rapamäen rinteelle lähelle kansakoulua. Seuran puitteissa toimi laulukuoro ja ohjelmallisia iltamia vietettiin ensin koululla ja sitten omassa seuratalossa suunnilleen kerran kuussa. Iltamien ohjelmassa oli näytelmäkappaleita, runonlausuntaa ja lauluesityksiä. Talvi- ja kesäjuhlia vietettiin hiihto- ja urheilukilpailuineen joka vuosi. Äitienpäivänä vietettiin kansakoululaisten, marttojen ja nuorten kristillisen yhdistyksen kanssa yhteinen juhla. Seuratalon läheisyyteen rakennettiin urheilu- ja palloilukenttä. Ohjatut nais- ja miesvoimisteluryhmät toimivat aktiivisesti. Nuorisoseuralaiset tekivät retkiä oman pitäjän eri seurojen vieraiksi ja joskus matkat suuntautuivat toisten pitäjienkin alueelle. Haparaisten Nuorisoseura jatkoi toimintaansa vielä uusilla asuinsijoilla rakentaen oman talonkin Lempäälän Kuljuun.

Monet kyläläisistä kuuluivat Haparaisten-Keljan Nuorten Kristilliseen Yhdistykseen. Yhdistys toimi kylässä erittäin vilkkaasti, jota osoittaa jo oman rukoushuoneen talkoovoimin hankkiminen. Rukoushuone rakennettiin vähän ennen talvisodan puhkeamista Runteenmäelle Keljaan. Pyhäkoulutyö ja muu uskonnollinen ja kirkollinen toiminta hartaustilaisuuksineen ja selityksineen oli kylässä hyvin vireää.

Useimmat kylän nuorista miehistä kuuluivat suojeluskuntaan ja tytöt ottivat osaa lottatoimintaan. Haparaisten koulupiirissä toimivat sekä suojeluskunnan että lottien kyläosastot. Emännät ja tyttäret kuuluivat Haparaisten Marttoihin. Nuorisoseuran puitteissa tapahtuneen urheilu- ja voimistelutoiminnan lisäksi kylässä toimi Sakkolan Jäntevän alaosasto, johon kuuluivat koulupiirin kylät.